”Kannattiko?”, oli erään itsemurhaa yrittäneen ihmisen kuulema ensimmäinen kommentti. Hän oli juuri herännyt tehohoidosta rankkojen hoitotoimenpiteiden jälkeen. Hoitaja seisoi siinä hänen potilassänkynsä vieressä kysyäkseen tämän kysymyksen.
Itsetuhoinen ihminen on yleensä sellaisessa mielentilassa, ettei tällaiseen kysymykseen ole kuitenkaan mahdollista heti vastata.
Apu voi sittenkin vielä löytyä
Itsemurhan juuret ovat useimmiten pitkään jatkuneessa psyykkisessä kärsimyksessä. Suurin osa itsemurhaa yrittäneistä on myöhemmin onnellisia siitä, että jäikin henkiin. Apu voi sittenkin vielä löytyä, vaikka kärsimystä ja hoitoakin olisi takana jo kauan. Psyykkinen ahdinko yleensä helpottuu jossain vaiheessa.
Fakta on, että itsetuhoisten ihmisten hoito vie osaltaan terveydenhuollon voimavaroja ja vakavimmillaan vaatii tehohoitopaikkoja. Se aiheuttaa henkilön lähipiiriin monenlaista kärsimystä ja ennenaikaisiin kuolemiin liittyviä inhimillisiä ja taloudellisia menetyksiä.
Usein on niin, että psyykkinen kipu on kasvanut liian kovaksi, ja se on saatava loppumaan. Tarpeeksi hyvää syytä elämisen jatkamiseen ei enää löydy. Ihmisen mielessä voi olla, että kaikki mahdolliset keinot helpomman olotilan ja elämän löytämiseksi on jo kokeiltu, eikä mitään toivoa paremmasta enää ole. Hän voi ajatella vapauttavansa läheisensä taakasta kuolemalla pois. Hän voi kokea, että itsemurha on ainoa olemassa oleva mahdollisuus kestämättömäksi koetussa tilanteessa.
Jos ammattilainen pystyy eläytymään tällaiseen mielentilaan tai on kokenut sen itse, kääntyy tehohoidosta heränneelle potilaalle esitetty kysymys, ”Kannattiko?”, varsin kylmäksi ja julmaksi. Entä jos potilas olisikin nähty juuri sellaisena kuin hän siinä tilanteessa oli: sietämätöntä psyykkistä tuskaa kuukausikaupalla kantaneena ihmisenä, joka juuri palasi kuoleman kielistä? Mitä silloin olisi voinut sanoa? Mitä itse olisin voinut hänelle sanoa, mitä toivoisin, että minulle sanottaisiin, jos olisin herännyt siinä? Itsetuhoisiin tekoihin ei päädytä hoitohenkilökunnan kiusaksi.
Kohtaaminen ja kuunteleminen ei vaadi erityisosaamista
Joskus on tilanteita, joissa sanotut ja kuullut sanat jäävät loppuelämäksi mieleen, ja ”Kannattiko?” on yhdelle ihmiselle yksi niistä. Kyseinen hoitaja tuskin sanomaansa muistaa. Kun ihminen on herkimmillään, vaikkapa juuri itsemurhaa yrittäneenä, on kohtaamisen merkitys suurimmillaan. Siinä on paljon ulottuvuuksia: sanat ja sanattomat viestit: miten sanat sanotaan, katseet, ilmeet, eleet ja kuuntelu. Tilanne on hauras ja avaa mahdollisuuksia moneen eri vaihtoehtoiseen seuraukseen sen suhteen, mitä tunteita ja ajatuksia potilaassa herää.
Vaikeassa tilanteessa voi olla syytä muistuttaa itseään siitä, mitä omassa vuorovaikutuksessaan haluaa potilaalle viestittää, mitä potilas voisi tarvita toipumisensa tueksi. Järjen ääntä ja realisointia? Sitäkö, että sietäisi hävetä? Vaiko sittenkin inhimillistä lämpöä ja toivon luomista?
Itsemurhaa ajatteleva tai sitä jo yrittänyt ihminen ei akuutissa itsetuhokriisissä ensisijaisesti odota terveydenhuollosta ratkaisuja niihin asioihin, joita hänen itsetuhoisuutensa taustalla on. Yleensä hän tarvitsee rauhallista kohdatuksi tulemista ja sitä, että saa mahdollisuuden kertoa tilanteestaan. Tällainen kohtaaminen ja kuuntelemaan asettuminen ei ole kovin monimutkaista eikä vaadi ammattilaiselta erityisosaamista, mutta on oleellisen tärkeää ja enemmän, mitä moni itsetuhoinen ihminen on saanut.
Tämän muistaminen voi helpottaa itsetuhoisen asiakkaan hoidollista kohtaamista terveydenhuollon eri toimipisteissä sekä parhaimmillaan pelastaa ainutkertaisen ihmisen elämän ja säästää hänen läheisensä itsemurhakuoleman surulta.
Lue lisää:
Kansallinen mielenterveysstrategia
Apua Ajoissa! – itsemurhien ehkäisyhanke