Rikoksentekijöiden vaarallisuuden arviointi on noussut jälleen kriminaalipoliittiseen keskusteluun ja herättää ristiriitaisia mielipiteitä.
Oikeuspsykiatreille vaarallisuuden arviointi on ollut kiperä kysymys aina. Siinä joudutaan asettamaan vastakkain yksilön oikeudet ja yhteiskunnan turvallisuus – siksi on varmistettava, että arviointi on mahdollisimman oikeudenmukaista, laadukasta ja pohjautuu vankkaan tietoon.
Lain tarkoittaman vaarallisuuden arvioinnin tarkoitus on tuomion sisällön ja maksimipituuden langettamiseksi erotella rikoksentekijöistä ne, jotka on katsottava erittäin vaarallisiksi ja jotka on turvallisuuden takaamiseksi eristettävä pitemmäksi aikaa yhteiskunnasta.
Asenteet ovat koventuneet – oikeudenmukaisuuden on säilyttävä
Tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa rikoksia puidaan usein mustavalkoisesti, mikä saattaa muokata asenneilmapiiriä ja lisätä päättäjien paineita päätyä yksipuolisiin ratkaisuihin.
Yleisessä keskustelussa sivutaan harvoin rikosten kääntöpuolta, jonka julkinen käsittely ei toki usein ole edes mahdollista tietosuoja- ja salassapitosäännösten takia.
Asenteet rikoksentekijöitä kohtaan ovat koventuneet ja se lienee osaltaan vaikuttanut vakavien rikosten rangaistuskäytäntöjen potentiaaliseen ankaroitumiseen (seksuaalirikokset, yhdistelmärangaistus).
Vaikka kyseessä olisivat törkeät, vaarallisimmat ja pelottavimmat rikokset, kuten henkirikokset, pahoinpitelyt, massamurhat tai terrorismi, on tekojen oikeuskäsittelyn sekä tekijöiden kohtelun oikeusvaltiossa säilyttävä sekä yhteiskunnan että yksilön oikeusturvan kannalta oikeudenmukaisena, neutraalina ja objektiivisena.
Suomessa rikoksentekijöiden vaarallisuutta on arvioitu 1990-luvulta lähtien
Toisin kuin Suomessa, rikoksentekijän vaarallisuus ja sen arvioiminen on ollut laajan tutkimuksen kohteena esimerkiksi Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopassa.
Suomessa henkilöiden vaarallisuutta ja väkivaltariskiä on arvioitu 1990-luvulta alkaen Suomen vankiloiden psykiatrisissa yksiköissä, valtion mielisairaaloissa ja vankiloissa lainsäädännön osoittamilla tavoilla.
Suomessa tuomioistuin voi määrätä rikoksentekijälle tehtäväksi mielentilatutkimuksen yhteydessä vaarallisuuden arvioinnin, kun tuomioistuin harkitsee potentiaalisesti kovemman rangaistuksen, kuten yhdistelmärangaistuksen antamista.
Tämä vuonna 2018 voimaan tullut rangaistusmuoto sisältää ehdottoman vankeusrangaistuksen ja sen jälkeisen vuoden valvonta-ajan.
Vaarallisuuden arvioinnin haasteet: käsitteet ja menetelmien luotettavuus
Henkilön vaarallisuutta voidaan voimassa olevan lain mukaan arvioida, kun hän on syyllistynyt vakavaan väkivaltarikokseen tai tällaisen rikoksen uusimiseen.
Laissa ja sen valmistelutöissä ei kuitenkaan tarkemmin määritellä sitä, mitä vaarallisuudella tarkoitetaan. Tämän voitaisiin ajatella tarkoittavan rikoksentekijän korkeaa tai erittäin korkeaa riskiä syyllistyä vakavaan väkivaltarikokseen tulevaisuudessa.
Rikoksentekijän vaarallisuus ei nykyisen lainsäädännön mukaan kuitenkaan edellytä rikoksentekijältä konkreettista vaaraa vakavasta väkivaltarikoksesta tiettyä henkilöä kohtaan, vaan vaarallisuus sisältää abstraktin vaaran ”toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle”.
Tämä määritelmä on täytynyt kääntää oikeuspsykiatrian ja -psykologian kielelle. Tulkinnanvaraisuus asettaa omat haasteensa ns. vaarallisuuden arvioinnille, joka terminä poikkeaa kansainvälisestä terminologiasta, toisin sanoen väkivaltariskin arvioinnista.
Toisen merkittävän haasteen ns. vaarallisuuden arvioinnissa asettaa käytettävissä olevien menetelmien luotettavuus arvioinnin välineinä. Tieteellinen näyttö numeerisiin tai kliinisiin arviointeihin perustuvista arviointimenetelmistä on vaatimatonta ja lähinnä väestötasolla toimivaa.
Vankien määrä heijastaa yhteiskuntaa
Vankien määrän on sanottu heijastavan yhteiskunnan tilaa. Suomessa vankimäärä on pysynyt jokseenkin muuttumattomana viime vuosina, mutta elinkautisvankien määrä on lisääntynyt. Vaarallisiksi rikoksentekijöiksi arvioidaan vuositasolla kuitenkin vain muutamia henkilöitä.
Riskinarvioimismenettelyä on lisätty rikos- ja rangaistusprosessin eri taitekohtiin. Toisaalta yhdistelmärangaistukseen määrättyjä, potentiaalisesti vaarallisena pidettyjä henkilöitä ei enää systemaattisesti arvioida ennen vapautumistaan ulkopuolisin silmin.
THL:lle saapuneissa, koevapausanomuksiin liittyvissä vaarallisuuslausunnoissa on toisinaan mainittu, että rangaistusajan suunnitelmaa ei ole vankilassa päivitetty. Miten tämä palvelee rikoksentekijän sopeuttamista vankilan jälkeiseen elämään?
Lisäksi vankiloiden kuntouttavien resurssien puute kuultaa joskus läpi vaarallisuuslausunnoista ja vangittujen omista lausunnoista. Miten nämä epäkohdat on huomioitu nykyisissä ja ilmeisesti entistä kovempiin rangaistuksiin tähtäävissä suunnitelmissa?
Riskiarvioiden sijaan huomiota pitäisikin suunnata enemmän niihin asioihin, jotka suojaavat väkivaltaan uudelleen syyllistymiseltä, auttavat hallitsemaan riskejä ja vahvistavat pärjäämistä arkielämässä.
”Riskin arvonnasta” kestävään käytäntöön
Lakimuutosten johdosta tehtäväksi tulevien vaarallisuusarvioiden laadusta ja puutteellisesta tietopohjasta kannettiin huolta jo vuosikymmen sitten.
Tämän päivän Suomessa riskien arviointi on nousemassa entistä enemmän rikosseuraamusalan keskiöön ilman, että menettelyn luotettavuudesta, vaikuttavuudesta ja oikeasuhteisuudesta on käyty riittävää ja asiantuntijoiden näkemykset huomioivaa keskustelua.
Laadukas arviointi edellyttää lisäkoulutusta. Lisäksi vaarallisten rikoksentekijöiden eristämisen ja valvonta-ajan käytön lisäämisen oheen pitäisi kehittää hoitointerventioita, esimerkiksi päihdehoidon ja oikeuspsykiatrian potilaiden velvoitteisen avohoidon muodossa.
Nykytilanne kaipaa selkeyttä, sillä vaarallisuuden käsite on hyvin monimutkainen ja sitä käytetään yhä useammin. On epäselvää, mitä vaarallisuudella tarkkaan ottaen tarkoitetaan eri yhteyksissä ja eri laeissa. Riskin arvio ei saa olla ”riskin arvontaa”.
Tämän monimutkaisen ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan yhteistyötä. On syytä perustaa ministeriövetoinen ja poikkitieteellinen työryhmä antamaan suositus vaarallisuuden arvioinnista ja sen oikeudenmukaisista, kestävistä käytännöistä.
Kollegoilta usein kuulemamme lausahdus ”Kun ei ole kristallipalloa, josta voisi ennustaa seuraavan rikoksentekijän” tulisi siten tutkittua ja jätettyä puheenpartena viimeinkin omaan arvoonsa.