Istuin kampaajalla ja kerroin työskenteleväni vanhuspalvelujen parissa. Kampaajan kulmakarvat kurottuivat hienoista huolta ilmaisten toisiaan kohden. Ääneen tuli säälivä sävy. Hänen tapansa suhtautua oli paljon puhuva, niin tuttu.
Vanhuspalvelut, mikäpä sen toivottomampi aihe! Säästöjä, leikkauksia, heitteillejättöä, kaltoin kohtelua. Työpaikalla etsin kollegani Matin kanssa valoa pimeyteen. Miksi vanhuspalvelut on niin ankea aihe?
Vuosien karttuminen tuo tämän ajan ihmiselle mieleen esimerkiksi toimintakyvyn ja muistin heikkenemisen, yleisen haurauden ja raihnaisuuden, ystävien menettämisen, sosiaalisen elämän hiipumisen ja elinpiirin kaventumisen, siis luopumisen.
Kulttuurissamme iän mukanaan tuomalle hyvälle ei ole liiemmin tilaa. Ikä kun ei useimmiten nuorenna kehoa, tehosta tekemistä tai lisää ulkoista toimeliaisuutta. Kaiken lisäksi se saattaa meidät kasvotusten kuoleman ja elämästä luopumisen väistämättömyyden kanssa.
Läheisissä vanhuuden kohtaaminen voi virittää syyllisyyden sävyttämiä tuntoja. Hyvinvointivaltiota rakennettaessa sukulaiset ja läheiset, erityisesti naiset, vapautettiin suorasta vastuusta huolehtia ja hoivata lapsia, vammaisia ja vanhuksia. Henkinen ja moraalinen hoivavastuu hälvenee kuitenkin hitaammin – jos kokonaan koskaan.
Vanhuutta ympäröivä huolestuneisuus kaventaa näkymäämme vanhuspalveluihin. Huoli ja syyllisyys herkistävät havaitsemaan palveluissa puutteita, myös sellaisia, joita vanhukset itse eivät koe olevan olemassa. Palvelut kehittyvät ja muuttuvat monilla tavoin, mutta tunnistamme herkimmin kehityskulut, jotka kertovat menetyksistä. Jokin, joka oli, ei ole enää.
Kykymme havaita toisenlaisia kehityskulkuja on heikko.
Jos paremmin tekeminen tarkoittaa vanhuspalveluissa, että tehdään enemmän ja samaa kuin aiemmin, emme huomaa, mitä tänään tehdään paremmin tekemällä toisin. Jostain on luovuttu, kyllä, mutta mitä on tullut tilalle?
Jotain, mitä tehtiin ennen, ei tehdä enää, mutta mitä tehdään tänään?
Kunnallisen kotihoidon ehtoja tiukennetaan, mutta palvelut tavoittavat aiempaa paremmin ja varhaisemmassa vaiheessa ne, jotka ovat avun tarpeessa. Kynnys ympärivuorokautiseen hoitoon on aiempaa korkeampi, mutta mahdollisuudet elää hyvää elämää omassa kodissa ovat parantuneet. Aina aikaa ja läheisyyttä ei tarjoa sitä kaipaavalle vanhukselle hoitaja, mutta rinnallakulkijaksi voi asettua taitavan kuunteleva ja läsnä oleva vapaaehtoinen.
Vanhuspalveluissa tehdään valtavasti töitä, jotta opittaisiin tekemään toisin, jotta tehtäisiin aiempaa paremmin, jopa parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä työssä ratkaisee kyky kuvitella parempi huominen ja löytää tavat tehdä toisin. Sellaista työtä ei voi tehdä huolista ja pelosta käsin.
Olemmeko valmiita kuulemaan myös toisenlaisia tarinoita vanhuspalveluista? Niitä riittäisi kerrottavaksi.