Erityisesti hiljaisina kesäaikoina media kirjoittaa mielellään shokkiotsikoin hansikaskuristajista ja Jaguar-kaahareista, jotka herättävät kysymyksiä siitä, eikö yhteiskuntaa voisi suojella paremmin vaarallisilta yksilöiltä.

Tätä kysymystä on pyöritelty koko satavuotiaan Suomen itsenäisyyden ajan. Ne ideanikkarit, jotka keksivät kuolemantuomioiden käyttöönoton tai laitokseen sulkemisen loppuiäksi sopivaksi ratkaisuksi, eivät välttämättä tule ajatelleeksi, että näitä keinoja on joskus kokeiltu, ja niistä on luovuttu syystä.

Vielä autonomian aikana 1800-luvulla Siperiaan lähettäminen toimi ratkaisuna jonkin aikaa, mutta viimeistään 1800-luvun loppupuolella Suomen suuriruhtinaskunnassa pohdittiin jo ankarasti, mitä tehdä niille rikoksentekijöille, jotka eivät olleet tasapainossa, mutta jotka eivät olleet myöskään selvästi ”mielenvikaisia” – syyntakeettomat olivat säästyneet tuomioilta jo Ruotsin vallan ajalla.

Näiden ihmisten vapaa tahto tuntui tuon ajan tulkinnan mukaan jollakin tapaa häiriintyneen. Ei pidetty oikeudenmukaisena, että he joutuisivat suorittamaan koko tuomion.

kysymystä on pyöritelty koko satavuotiaan Suomen itsenäisyyden ajan

Rikoslakiin kirjoitettiin kompromissiratkaisuna alentunut syyntakeisuus. Rikoksentekijä saattoi olla ”täydessä ymmärryksessä”, ”ymmärrystä vailla” tai ”täyttä ymmärrystä vailla”, mistä viimeksi mainittu tarkoitti neljäsosaa lyhyempää tuomiota.

Ymmärrys oli silti riittävä, jotta ei joutunut laitoshoitoon.

Samaan aikaan yhteiskunnan turvallisuus huoletti. 1930- ja 1950-luvuilla säädettiin lakeja, joilla pyrittiin vähentämään uusintarikollisuutta. Uusintarikollisina pidettiin ennen kaikkea psykopaateiksi diagnosoituja eli henkilöitä, joiden katsottiin aiheuttavan kärsimystä itselleen tai muille. Heidät nähtiin epäsosiaalisena kansanosana, joille suunniteltiin omia psykopaattilaitoksia yhteiskunnasta eristämistä varten.

Jo polkupyörävarkaudet ja viinalla läträämiset tulkittiin yhteiskunnanvastaisiksi teoiksi ja veivät monen epäsäännöllistä elämäntapaa viettäneen pakkolaitos- ja vankilakierteeseen. Laitokset laitostivat ja paluu yhteiskuntaan oli useille mahdotonta.

Pakkolaitos oli tuolloin merkittävä keino suojella yhteiskuntaa psykiatrisen hoidon ohella. Järjestelmästä kuitenkin luovuttiin asteittain, ensin tiukentamalla pakkolaitokseen joutumisen kriteerejä, ja lopulta lakkauttamalla järjestelmä viime vuosikymmenen puolivälissä.

Nykyään puhutaan koko rangaistuksen suorittamisesta, mikä tunnetaan myös ilmaisuna ”päivästä päivään”.

Siinä missä nykyisessä järjestelmässä on puutteensa, sen tarkoitus on samalla suojata, ettei kukaan joutuisi mielivaltaisen vallankäytön kohteeksi. Säpin taakse sulkeminen loppuiäksi on vaarallinen lupa väärissä käsissä ja on oltava tarkkana, millaisen yhteiskunnan arvoja se palvelee.

Esimerkiksi 1960-luvulla vangit kritisoivat vankilajärjestelmän pönkittävän porvarillista hegemoniaa, ja pakkolaitoksiin päätyivät vain jo valmiiksi päähän potkitut – valkokaulusrikollisten koettiin pääsevän helpommalla.

Vapaaehtoiset hoitosuhteet ja yhteistyö takaavat monessa tapauksessa turvallisuuden paremmin kuin pakko ja suljetut laitokset. Hyvällä saa aikaan enemmän kuin pahalla.

Avohoito on saanut huonon maineen, mutta samaan aikaan suomalaiset tutkimustulokset osoittavat, että avohoitopainotteisilla alueilla itsemurhat ovat vähentyneet.

avohoitopainotteisilla alueilla itsemurhat ovat vähentyneet

Psykiatristen sairaansijojen vähentämisen myötä henkirikokset eivät ole lisääntyneet – päinvastoin.

Vahvan, tasa-arvoisen yhteiskunnan on pystyttävä puolustamaan heikoimpiaan. Harvinaiset, skandaalinkäryiset tapaukset ovat tietenkin valitettavia ja tunneperäiset reaktiot ymmärrettäviä, mutta mediankin tulisi tuntea vastuuta mielenterveysongelmaisten asioita käsitellessään.

Esimerkiksi MTV3 uutisoi ”mielenhäiriöisten” tappaneen Helsingissä yli kaksikymmentä ihmistä vuoden 2000 jälkeen sen sijaan, että olisi otsikoinut mieleltään ”terveiden” tappaneen samassa ajassa yli sata.

Mielenterveysongelmaiset eivät ole yhtenäinen ryhmä, jotka voisi niputtaa samaan joukkoon. Se on ryhmä, jonka joukkoon moni suomalainen kuuluu joko pysyvämmin tai vaikeassa elämänvaiheessa.

Riskien sietämisen rajat ovat yhteiskunnallisia päätöksiä. Nuo rajat itsessään ovat useimmissa tapauksissa kaikkein vaarallisimpia, sillä rajat sijoittavat itsen sisäpuolelle ja toisen ulkopuolelle. Tällöin lakkaamme ymmärtämästä myös heitä, jotka ymmärtämystä kaikista eniten tarvitsisivat.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevassa 21.8.2017, ja se on kirjoitettu 16.8.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *