Sakari esittelee kirjoituksensa, video 3’57”
Nyt ollaan solmimassa historiallinen yhteiskuntasopimus! Näin väitetään. Mutta mikä on sellainen yhteiskuntasopimus, jonka myötä ottaisimme ennemminkin askeleen sivilisaation tilasta luonnontilaan kuin päinvastoin. Nythän kaikkein heikoimmat pannaan toden teolla kilpailemaan keskenään ikään kuin olisi käynnissä kaikkien sota kaikkia vastaan.
Toki sopimuksen tekijät sanovat, että sen tavoitteena on nimenomaan mahdollisimman monen työllistyminen. Mutta onko sen pyrkimys, tai seuraus, vain luoda ja laajentaa Suomessa matalapalkka-aloja, jotta työllisyysaste saataisiin nousuun ja julkisen sektorin velkataakka laskuun.
Tältä osin se muistuttaisi Saksassa toteutettua Hartz-reformia, joka on jouduttanut prekarisaatiota. Tämä kehitys sotii pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustavoitteita vastaan. Tämä sopimus tekisi sitä muutenkin, vaikka annetaan ymmärtää, että tavoitteena on hyvinvointivaltion pelastaminen Suomessa.
On sitten toinen asia onko pohjoismainen hyvinvointivaltio ylipäänsä Suomessa pelastettavissa globalisaation oloissa. Tätä asiaa pohdimme maanantaina 7.3. Hyvinvointivaltion rajat ja poliittisen päätöksenteon kriisi -seminaarissamme.
Sisäinen devalvaatio käy kalliiksi kotitalouksille
Tarjotun yhteiskuntasopimuksen pelastusoppi perustuu yritysten ja nimenomaan vientiyritysten hintakilpailukyvyn parantamiseen yksikkötyökustannuksia alentamalla. Kysymys on Suomen perinteisestä talouspoliittisesta linjasta, jolla vientiyritysten kilpailukyky on ostettu devalvaatioilla.
Koska ulkoinen devalvaatio ei ole enää EMU:n oloissa mahdollista, niin nyt on päädytty sisäiseen devalvaatioon. Tämä tarkoittaa palkkojen alentamista, työehtojen kiristämistä ja työnantajien sivukulujen leikkaamista yritysten kannattavuuden parantamiseksi.
Sopimuksen kielteiset vaikutukset voivat silti näkyä ankarimmin työttömien ja haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kohdalla. Näin on siitä huolimatta, että sopimusta perustellaan mahdollisimman monen työllistymisellä. Työtä ei voida pitää parhaana sosiaaliturvana hinnalla millä hyvänsä. Sisäisen devalvaation hinta jopa keskivertokotitaloudelle on monta vertaa kalliimpi kuin ulkoisen devalvaation.
Jos ulkoinen devalvaatio tuntuu nimenomaan säästäjien pussissa, niin sisäinen devalvaatio rokottaa erityisesti velkaisia. Tämän ratkaisun kielteinen seuraamus on myös yksityisen kysynnän lasku ja velkaantumisen entistä nopeampi kasvu, koska kaikkien kansalaisten ostovoimaa leikataan rajusti.
Tavoite, tai seuraus, saattaakin olla julkisen velan korvaaminen yksityisellä velalla, jos ihmiset eivät voi pitää elämäntavastaan muuten kiinni kuin velkaantumalla. Seuraava askel voisikin sitten olla julkisten työeläkerahastojen purkaminen talouden tasapainottamiseksi, mikä olisi pohjoismaisen hyvinvointivaltion loppu.
Ongelmamme on alhainen jalostusaste
Tarjottua sopimusta on alettu kutsua kilpailukykysopimukseksi. Se on parempi sananvalinta, mutta ei riittävän tarkka. On eri asia puhua hintakilpailukyvystä kuin reaalisesta kilpailukyvystä. Yritysten yksikkötyökustannuksia alentavalla sopimuksella voidaan parantaa nimenomaan niiden hintakilpailukykyä.
Tämä ei kuitenkaan välttämättä saa Suomea nousuun, vaan voi päinvastoin synnyttää ”kilpailua pohjalle” (race to the bottom).
Mistä me lisäksi tiedämme, että tällainen yritysten kannattavuuden keinotekoinen parantaminen jouduttaa investointeja eikä ainoastaan lisää niiden jakamia osinkoja, kuten tapahtui niiden yhteisöveroa alennettaessa?
Suomen päällimmäinen kilpailuongelma ei ole yritysten korkeat yksikkötyökustannukset – minkä monet kansainväliset arviot vahvistavat – vaan vanhanaikaiset, alhaisen jalostusasteen tuotteet, jotka eivät mene kaupaksi tai menevät kaupaksi vain erittäin halvalla.
Tämän kehityksen paras osoitin on vaihtotase, joka on Suomen kohdalla laskenut jo vuosia, koska olemme saaneet jatkuvasti huonomman hinnan vientituotteistamme. Lisäksi tuotannon painottuminen investointitavaroihin lisää vaikeuksia nykyisen taloudellisen taantuman oloissa Euroopassa, jossa investoinnit ovat monin paikoin jäissä.
Sisäinen devalvaatio ja yritysten yksikkötyökustannusten leikkaaminen tuskin vahvistavat rakenteellisesti taloutta vaan päinvastoin heikentävät sen reaalista kilpailukykyä. Yksikkötyökustannusten keinotekoinen lasku voi jopa pönkittää elinkelvottomia yrityksiä ja kokonaisia elinkeinoja, joita kohtaisi vapaan kilpailun markkinoilla ”luova tuho” ilman valtion tukea.
Niinpä sisäinen devalvaatio voi vääristää yrittämisen kannustimia ja ”palkita” heikosta johtamisesta ja omistajuudesta.
Kun reaalisen kilpailukyvyn parantamiseksi pitäisi panostaa osaamiseen ja korkeaan laatuun, niin yksikkötyökustannusten alentamisen avulla voidaan jatkaa entiseen malliin maakuntasarjassa, myös maailmanmarkkinoilla. Näin voidaan tehdä aina vain jonkin aikaa kunnes samat ongelmat ovat uudelleen edessä, koska mitään todellista nousua pääoman alhaisessa tuottavuudessa ei ole tapahtunut.
Vanhojen rakenteiden pönkittäminen tuntuu olevan nykyisen hallituksen tietoinen poliittinen valinta, mitä ei muuksi muuta puhe kärkihankkeista ja kokeiluista.
Huono johtaminen voi kadottaa kilpailuetumme
Hyvinvointivaltion rajoja pohdittaessa pitäisi tarkoin miettiä ja tunnistaa mistä Suomen rakenteelliset ongelmat juontuvat. Nyt rakenteellisia ongelmia etsitään ennen kaikkea julkisen vallan toimista ihmisten koulutuksen, osaamisen ja hyvinvoinnin edistämiseksi, työn alhaisesta tuottavuudesta (nimenomaan julkisella sektorilla) kuin myös työmarkkinoiden rakenteellisista työllistymisen esteistä, sopimisen jäykkyyksistä ja kannustamisen pidäkkeistä. Silmät suljetaan lähes tyystin suomalaisen tuotanto- ja tuoterakenteen yksipuolisuuksilta ja vinoumilta, pääoman alhaisesta tuottavuudesta, kilpailun puutteilta ja vääristymiltä, talouden ja politiikan yhteen kietoutumiselta.
Samoin vaietaan ammattitaidottoman ja heikon johtamisen seuraamuksilta, joiden vaikuttavuutta ei todellakaan ole haluttu arvioida.
Vaikka hyvinvointivaltion rakenteista löytyy Suomessa paljon puutteita ja korjattavaa, niin lienee silti selvää, sen takaama osaava ja korkeatasoinen työvoima, väestön terveys ja hyvinvointi ja ylipäänsä korkeatasoinen immateriaalinen infrastruktuuri ovat kansainvälisestikin katsottuna olleet ja edelleen ovat Suomen reaalinen kilpailutekijä maailmalla.
Pitää myös muistaa, että tasa-arvon ja hyvinvointivaltion haaste on ollut ja on osaavan yrittämisen ja kunnianhimoisen elinkeinotoiminnan tehokas kannustin, kuten pohjoismaiden esimerkki konkreettisesti todistaa.
Olisi surullista, jos menettäisimme tämän edun heikon johtamisen ansiosta. Vai onko se välttämätöntä globaalisesti integroiduilla maailmanmarkkinoilla? En usko sitä, ainakaan toistaiseksi.