Asetelma sote-uudistuksessa on paradoksaalinen. Jos ja kun tavoitteena oikeasti olisivat mittavat kustannussäästöt, uudistuksen huomio tulisi olla niiden asiakkaiden tilanteen parantamisessa, joihin on arvioitu kuuluvan 80 prosenttia sosiaali- ja terveydenhuollon menoista. Käytännössä he ovat kaikki myös sosiaalihuollon asiakkaita, siis he 15–20 prosenttia asiakkaista tai 10 prosenttia väestöstä.
Sote-uudistusta on tehty terveyspalvelujen ehdoilla, jopa niin yksisilmäisesti, että sosiaalihuoltoa on välillä mahdotonta löytää valmistelujen eri käänteissä. Se on siirretty odotustilalle tai suorastaan unohdettu. Terveydenhuolto toki koskettaa koko väestöä, ja sen vuoksi kiinnostaa niin poliitikkoja kuin mediaakin. Sosiaalihuolto nähdään marginaalisena, ja harva päättäjä tai toimittaja siitä mitään tietääkään.
Entäpä jos uudistusta tehtäisiin tämän asiakasryhmän ehdoilla, mistä silloin puhuttaisiin? Tuskin ainakaan valinnanvapaudesta tai yksityisten yritysten merkityksestä järjestelmän ”kirittäjinä”. Terveydenhuollon etunoja on johtanut siihen, että uudistuksen takapiruiksi on saatu joukko yksityisiä terveyspalveluja, ja vielä kasvavassa määrin kansainvälisiä suuryrityksiä.
Uhkaako kustannussäästöjen tavoite kadota valinnan vapauden ja maakuntien hallintohimmelien hämärään?
Terveyspalveluiden sijaan terveysneuvontaa
Aikataulu on jo niin tiukka, että sosiaalihuollon saaminen elimelliseksi osaksi uusia rakenteita on varsin haasteellista. Itse asiassa näyttää siltä, ettei sitä edes tavoitella? Pelkät päivystyspalvelut ovat pienen pieni osa sosiaalihuollon kokonaisuutta, johon kuuluvat niin vanhus- kuin vammaishuolto, kotipalvelut, lastensuojelu, kuntouttava työtoiminta, täydentävä toimeentulotuki, päihdehuolto, vain muutamia kokonaisuuksia mainitaksemme.
Jos jatketaan ajatusleikkiä sosiaaliuudistuksesta, tilanne olisi hieman vastaava, jos terveyskeskuspalvelujen sijaan tarjottaisiinkin vain terveysneuvontaa. Terveydenhuollon logiikalla kun mennään, katse on väistämättä ensihoidon ja kriisitilanteiden järjestämisessä.
Vaikuttaa siltä, että nyt on menty siitä, mistä aita on matalin, ja alettu justeeraamaan maakuntien ja kuntien välistä työnjakoa terveyspalveluissa. Uhkana on pahasti toispuolisen hallintorakenteen luominen, mikä sopii huonosti paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden monimutkaisiin tilanteisiin. Sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio muistuttaa yhä enemmän jalkapuolta vaivaisukkoa. Rakenteen oikaiseminen jälkijunassa tuottaa lähinnä vain asiakkaiden pyöritystä, toistuvia organisaatiomuutoksia, hallinnollisia ulokkeita, tehottomuutta ja kaikille kalliita ratkaisuja.
On jo korkea aika ottaa sosiaalihuolto vakavasti kun uutta sote-rakennetta oikeasti aletaan tuottaa. Vuonna 2019 se on jo myöhäistä.