Arkielämän sujuvuudessa kunnalliset palvelut ovat tärkeitä: ilman jätehuoltoa, päiväkoteja, kouluja, terveysasemia, kirjastoja ja liikuntapaikkoja elämä kaupungissa olisi huomattavan hankalaa ja ankeaa. Kunta saatetaan nykyisin kuitenkin ymmärtää liian kapeasti vain palveluntuottajaksi.
Se on paljon enemmän: kuntatasolla voidaan rakentaa yhdyskuntia, joissa ihminen voi hyvin. Ihmisen hyvinvointi edellyttää, että luonto tai oikeastaan ekosysteemi voi hyvin. Hyvinvoinnista ei voida puhua, jos hengitetään pahasti saastunutta ilmaa, eletään betoniviidakossa vailla kosketusta vihreään, puhumattakaan elämän edellytyksistä ilman puhdasta vettä.
Ihmisen riippuvuus luonnosta on katkaistu keinotekoisesti länsimaisissa yhteiskunnissa. Luonto on olemassa, mutta sitä ei koeta tai nähdä. Marjatta Bardyn sanoin: elämänmuotomme ikään kuin piilottaa luonnon ja kulttuurin elimellisen yhteyden.
Vaikka kuntapäätöksenteossa ei ratkota globaaleja ympäristöongelmia kuten ilmastonmuutosta, niin paikallisesti niihin joudutaan sopeutumaan. Paikallisiin tai globaaleihin ympäristöongelmiin voidaan sopeutua hyvin tai huonosti.
Huonoa sopeutumista on, kun ympäristöä ei nähdä hyvinvoinnin lähteenä eikä nähdä ekosysteemipalveluiden arvoa taloudelle (esim. raaka-aineet, kasvien pölyttäminen, virkistys, fotosynteesi, hiilen sitominen). Hyviä ratkaisuja yhdistää se, että kunta ymmärretään osana ekologisia kiertokulkuja. Silloin ympäristöongelmat hahmotetaan ihmisen ja yhteiskunnan aiheuttamina haittoina hyvinvoinnille, eikä talouskasvun siedettävinä seurauksina.
Vieraannuttavat hallintorakenteet
Kuntien siilomainen hallinto ja jopa samankin siilon sisällä olevat talousalueet tai tulosalueet eivät edistä rajallisten resurssien mielekästä hyödyntämistä. Paikallista ympäristöongelmaa, saastunutta maaperää, käsittelevässä väitöskirjassani totesin, että kuntahallinto on pysynyt verrattain muuttumattomana useamman vuosikymmenen ajan vaikka toimintaympäristö sen ympärillä on ollut nopeassa muutoksessa.
En väitä, ettei muutoksia olisi tapahtunut hallinnossakin: kunnissa on esimerkiksi tilaaja-tuottaja-mallia, palvelusetelikokeiluja, asiakasraateja ja kuntakonsernirakennetta. Nykyinen siilomainen hallintorakenne on kuitenkin pilkkonut elämän monimuotoisuuden hallintoon sulautuviksi palasiksi kadottaen ihmisen hyvinvoinnin kokonaisuuden.
Kunnan toiminnan lähtökohdaksi pitää ottaa kuntalaisten hyvinvointi ja kuntalaisten kanssa yhdessä rakentaa ymmärrys siitä, mitä hyvinvointi oikeasti on. Palvelut ovat yksi osatekijä ja niitäkin voidaan järjestää monin tavoin. Esimerkiksi vanhuksille voidaan viedä pakasteruoka-annoksia kotiin lämmitettäväksi tai vaihtoehtoisesti järjestää yhteisruokailua ns. korttelikeittiössä (ks. Silvasti 2012). Jälkimmäinen edustaa ekososiaalista vaihtoehtoa, joita löytyisi enemmänkin jos kuntalaisten kanssa pystytään aitoon vuorovaikutukseen ja tavoitellaan osallisuutta.
Nykyisin julkisessa keskustelussa painottuvat lähinnä pakkoleikkaukset keinotekoisten hallintorajojen sisällä. Pahimmillaan kirjastopalvelut asetetaan vastakkain terveyspalvelujen kanssa vaikka näillä molemmilla on hyvinvointia tukevia vaikutuksia.
Kunnallista itsehallintoa perustettaessa 150 vuotta sitten ajateltiin, että paikallinen väestö yhteisesti ja yhteisvastuullisesti hoitaa ihmiselle tärkeitä asioita. Ajatus on edelleen hyvä, mutta toteutusta olisi kenties syytä päivittää. Ekososiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu tukisi niin kuntalaisten kuin ympäristönkin hyvinvointia.
Lue lisää:
Bardy, Marjatta (2015) Ilmastokriisi ja yhteiskunnallinen neuvokkuus. Yhteiskuntapolitiikka 80 (1), 83–89.
Saikkonen, Paula (2015) Riskitieto kuntapäätöksenteossa. Tapauksena saastunut maaperä Helsingissä. Helsingin yliopisto: Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 9.
Silvasti, Tiina (2012) Korttelikeittiö – kohti ekologista kansanterveyttä ja ekososiaalista ruokahuoltoa. Teoksessa Tuula Helne & Tiina Silvasti (toim.)Yhteyksien kirja. Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.