Kirkkain hymy kasvoillani on potilastyön kynnyksellä. Malmin sairaalan ovella, Taalintehtaan lääkärivastaanotolla, ensimmäisen sairaalapäivystyksen jälkeen Saimaan rannoilla – nämä hetket olen tallentanut ja jakanut myös sosiaaliseen mediaan.
Malmin perustasoinen sisätautipäivystys Helsingissä on työpaikka, jonne palaan aina uudelleen. Ajattelen, että se johtuu sairaalan vahvasta koulutuksellisesta luonteesta. Kun klinikkaan ehtii harvemmin, tuovat hyvä seniorituki ja perehdyttämiseen tottunut tiimi varmuutta. Kaikkea ei tarvitse muistaa.
Mutta. Pysähdyn miettimään nykyistä keskustelua tiimimalleista. Pidän moniammatillisuutta itsestäänselvyytenä, enkä työurani aikana ole muulla tavoin työskennellytkään. Työpaikkojen välillä on kuitenkin merkittävä ero siinä, millaisen välimatkan tiimin työnjako tuottaa lääkärin ja potilaan välille.
Sain mahdollisuuden kuulla lääkärien identiteettiä tutkineen sosiologian professori Sirpa Wreden ajatuksia potilassuhteen merkityksestä ammattikunnallemme. Muistinvaraisesti lainaten ”kontakti potilaaseen on lääkärille eloonjäämiskysymys”, Wrede painotti.
Itselleni tuo Malmin väestölle avoin päivystys on paikka, jossa kohtaan potilaan itse. He ovat läsnä ja ympärilläni. Työajasta häviävän pieni hetki, 13 tunnin vuorossa tyypillisesti alle 30 minuuttia, kuluu roolissani konsultaatioihin, jotka liittyvät potilaisiin, joista en ole välittömästi itse hoitovastuussa ja itse tapaa.
Palaan pohtimaan perusterveydenhuollon avosairaanhoitoa. Toisin sanoen sitä, mitä suurin osa meistä tarkoittaa sanoessaan ”kävin lääkärissä” tai ”kävin terveysasemalla”. Yhä useammin lääkärin neuvon potilaalle välittää joku muu, yhä useammin lääkärille on tarjolla konsultin rooli. Viidessä vuodessa lääkärien kasvokkaiset vastaanotot ovat laskeneet viidenneksen. Samassa ajassa konsultaatioiden määrä on tuplaantunut.
Toiminnanmuutoksen keskellä useat yleislääkärit ovat siirtyneet yksityisiksi ammatinharjoittajiksi tai työterveyshuollon sairausvastaanoton pariin. Toisaalta kehityskulussa on ehkä myös peiliin katsomisen paikka. Väestövastuun aliresursointi 1990-luvun laman keskellä on jättänyt jälkensä. ”Omalääkäriys” kantautuu sukupolveni lääkäreille synkin sävyin. Reaktio on niin nopea, että tunnistan helposti pelon heräävän. Voin vain arvella, mitä on ollut väestövastuun kantaminen lääkärityöttömyyden keskellä ilman loma- tai sairaussijaistajaa. Ilman mahdollisuutta keventää työtä pikkulapsiarjen tai muun kuorman keskellä. Jos et sinä itse, niin kuinka moni ystäväsi ja kollegasi on väsynyt liikaa? Kun ajat alkoivat taas parantua, uskalsimmeko haluta väestöjämme takaisin?
Lääkärien siirtyessä etäämmäs potilaasta vain ani harva voi enää sanoa tavanneensa omalääkärin. Sitä monet potilaat kuitenkin kysyvät. ”Oletko sinä nyt minun omalääkärini?” ”Jäin odottamaan, kun oli varattuna tämä aika omalle lääkärille.” ”Oletko täällä pitkään?” Tällaiset kysymykset kertovat toiveesta jatkuvuuteen.
Toivoisin, että myös me lääkärit muistaisimme sen ilon, jonka oman potilaan hoitaminen tuottaa, jotta saisimme työssämme nauttia siitä ilosta, jonka ihmisen kohtaaminen tuo. Ajattelen, että etenkin yleislääketieteen ytimessä, ”seulomattomassa”, väestölle avoimessa, ensimmäisessä hoitopaikassa kyse on niin paljon useammin kohtaamisesta. Huolten lievittämisestä. Ennaltaehkäisystä. Jatkuvuudesta.
Että saisimme harvoin parantaa, välillä lievittää, ja joskus vain ottaa kädestä ja toivoa hyviä päiviä – yhdessä.
