Ajan mittaan kävi selväksi, ettei poliisi suoriudu urakasta yksin. Vuoden 1997 huumausainestrategiassa huumeiden käyttäjien hoito sekä haittojen vähentäminen ja ennaltaehkäisy tuotiin poliisitoimen tueksi. Nyt on aika päivittää huumepolitiikka vastaamaan 2020-luvun tilannetta.
Huumekokeilut ovat yleistyneet Suomessa sukupolvi sukupolvelta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) vuonna 2018 toteuttamassa huumekyselyssä kahdeksan prosenttia 1950-luvulla syntyneistä ilmoitti kokeilleensa kannabista ainakin kerran elämässään. Nuoremmissa kannabista kokeilleita oli enemmän: 14 prosenttia 1960-luvulla syntyneiden, 26 prosenttia 1970-luvulla syntyneiden ja 42 prosenttia 1980-luvulla syntyneiden joukossa. Kyselyn aikaan vasta yleisimpään kokeiluikään tulossa olleiden 1990-luvulla syntyneiden joukossa kokeilijoita on nyt todennäköisesti tätäkin enemmän.
Aiemmilla sukupolvilla kannabiskokeilut olivat osa nuorten ala- ja vastakulttuureja – hippiliikettä 1960- ja 1970-luvuilla, punk- ja reggaekulttuureja 1980-luvulla ja uutta tanssikulttuuria 1990-luvulla. Nykyisillä kaksi- ja kolmekymppisillä kokeilut eivät liity alakulttuureihin, ne ovat pikemminkin valtavirtaa. Muutos on jäänyt suomalaisessa huumepoliittisessa keskustelussa huomaamatta. THL:n huumekyselyssä 1980-luvulla syntyneistä 54 prosenttia oli sitä mieltä, että kannabiksen käytöstä ei tulisi rangaista.
Vuonna 2017 amfetamiinien ja opioidien ongelmakäyttäjiä oli enemmän kuin koskaan, 30 000–45 000. Jätevesitutkimuksista tiedämme, että amfetamiinien käyttö on kasvanut myös koronavirusepidemian aikana. Pimeä verkko ja uusi viestintäteknologia ovat helpottaneet huumausaineiden saatavuutta.
Huumeiden käytön yleistyminen on lisännyt haittoja. Esimerkiksi huumemyrkytyskuolemien määrä on kasvanut kahdessakymmenessä vuodessa 4,5-kertaiseksi. Liikenteessä huumaantuneena ajavien lukumäärä on kasvanut jyrkästi.
Nykyjärjestelmässä huumeongelmia piilotellaan ja avun hakemista viivytellään. Hoitoon on jonoja, eikä hoitoa ole aina tarjolla. Huumeongelmia leimaa vahva stigma, ja palveluissa on syrjintää. Satunnaisesta käytöstä saattaa päätyä poliisin rekistereihin, ja siitä voi olla haittaa koulutus- ja työuralla.
Kannabista on miltei mahdoton saada lääkkeeksi virallista tietä, vaikka kyse olisi vakavista sairauksista ja potilas kokisi hyötyvänsä tällaisesta lääkityksestä. Samaan aikaan opioidilääkkeitä ja bentsodiatsepiineja valuu väärinkäyttäjille.
Nykyisen lainsäädännön takia kaikkia huumekuolemien ehkäisyn keinoja ei voida käyttää. Esimerkiksi käyttöhuoneiden – tilojen, joissa huumeita voitaisiin käyttää valvotuissa oloissa – perustaminen on mahdotonta.
Huumeet määriteltiin 1970-luvulla järjestys- ja turvallisuusongelmaksi, ja kansanterveyden näkökulmaa vahvistettiin 1990-luvulla. Nyt tilanne on monimutkaisempi. Huumeiden käytön haitat ovat selvä kansanterveysongelma, huumerikollisuus järjestysongelma ja huumaantuneena ajaminen turvallisuusongelma.
Kyse on myös yhä suuremman joukon perus- ja ihmisoikeuksista: saako huumeita käyttävä ihminen hoitoa tarpeen mukaan, onko palvelu syrjimätöntä, toteutuuko yhdenvertaisuus, miten turvataan oikeus elämään ja henkilökohtaiseen vapauteen?
Toimenpiteet huumeiden käyttäjiä ja huumemarkkinoita kohtaan olisi hyvä eriyttää. Sosiaali- ja terveyspalvelujen pitäisi ottaa vastuu huumeiden käyttäjistä, rikoslain mukaiset toimet tulisi keskittää huumemarkkinoiden valvontaan.
Huumeiden käyttö ei enää ole suppean alakulttuurin erilliskysymys. Sen hoitaminen tai hoitamatta jättäminen vaikuttaa laajasti koko yhteiskuntaan ja sen hyvinvointiin.
Kirjoitus on julkaistu alun perin Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 16.1.2021.