Ensimmäisen kerran jouduin kuoleman kanssa tekemisiin ollessani seitsemän vanha, kun kissani kuoli.  Seuraavan kerran kuolema tuli eteen nuorena lääkärinä, kun ensimmäinen potilaani valmistautui kuolemaansa. Molemmat opettivat elämästä jotain perustavan oleellista. Edellinen opetti mustan ahdistuksen ja jälkimmäinen puhumaan siitä.

Kyseinen henkilö makasi sairaalassa sairastaen loppuvaiheen syöpää – sairautta, jonka vakavuuden hän oli onnistunut itseltään kieltämään ja torjumaan viimeisiin hetkiin asti. Ahdistuksen tuska purkautui milloin leikkaamattomiin varpaankynsiin milloin niskassa olevaan näppyyn ja toiveeseen yhä uusista tutkimuksista. Lääkärinkierrot venyivät, kun kysyttävää oli paljon mutta asiaan ei päästy.

Nuori lääkäri ei alkuun ymmärtänyt mistä kiikasti, eikä ollut ketään neuvomassa. Usean viikon jälkeen kysymys tuli sieltä: ”Kuolenko minä”? Vastasin:” kyllä kuolet”.
Mitä tuon kysymyksen jälkeen tapahtui? Varpaankynsistä, näpyistä ja kokeiden ottamisesta ei puhuttu sen koommin sanaakaan. Puhuttiin eletystä elämästä, hengellisestä ahdistuksesta, tuonpuoleisesta, pelosta. Häntä helpotti keskustelu papin kanssa ja se vapautti hänet käymään puolison kanssa läpi elettyä elämää.

Tämä huonossa kunnossa ollut henkilö meni omasta toiveestaan vielä happipullon tulella kotiin ja palasi lopulta viimeiseksi elinpäiväkseen sairaalaan. Hän kuoli rauhallisesti puolisonsa vierellään. Puoliso kertoi jälkeenpäin, että heillä oli paras viikko moniin vuosiin.

Kun kuolema tulee lähelle, hämmennymme ja vaikenemme. Tuohon ensimmäiseen kuoleman kokemukseeni liittyi myös sairaalahenkilöstö, joka pisteli piikkejä ja jakoi lääkkeitä suurella ammattitaidolla mutta oli täysin kykenemätön kohtaamaan ihmisen henkistä tuskaa. Molemmat olivat alkuun lukossa, niin hoitajat kuin potilas.

Nyt kuolema tulee meitä kaikkia lähelle. Terhokodin johtaja Juha Hänninenkiertää kirkon yhteisvastuukeräyksen tuella vuoden ajan pitkin Suomea ja kerää ihmisiä seminaareihin keskustelemaan kuolemasta. Ensimmäinen seminaari syyskuussa Finlandiatalolla oli suurmenestys. Valtakunnallinen hoitoalan RAI- seminaari 1.10. niin ikään Finlandiatalolla oli lähes täyteen buukattu. RAI-seminaarin esityksiä voi katsoa THL:n verkkosivuilta.

Kuolemasta kannattaa puhua jo silloin kun se on riittävän kaukana ja siitä on voitava puhua silloin, kun se on lähellä. Puhukaamme siitä ihmisinä ja ammattihenkilöinä ja pureskelkaamme se valmiiksi, omamme ja muiden. Jotta sitten kun aika lähestyy, pohdinnan antama rauha ja ammattihenkilöstön osaaminen vapauttaisi meidät keskittymään kaikkein tärkeimpään – hyvään elämään loppuun asti.

Katso, kuuntele ja lue lisää:

Harriet Finne-Soveri, Muistisairaus ja saattohoito. Videoluento.

Sirpa Andersson, ”Ettei tarvitsisi kuolla yksin”. THL:n blogi 30.9.2015

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *