Istun junassa matkalla töistä kotiin, kun näen miehen, joka pystyy tuskin hillitsemään suuttumustaan. Muiden matkustajien edessä mies raivoaa ja sättii nolostunutta tytärtään.

En tiedä tapauksen taustoja, mutta tuona päivänä, tuossa tilanteessa nuoren tytön sydämestä näyttää särkyvän pieni palanen.

Alan väkisinkin miettiä, miten reagoin omien lasteni käytökseen.  Sydämessäni tiedän, etteivät mitkään heidän tekonsa ansaitsisi tuollaista reaktiota. Joskus muiden käytöksen todistaminen voi kuitenkin toimia peilinä, josta näemme kiusallisen totuuden myös omasta käytöksestämme.

Isossa mittakaavassa näkemäni välikohtaus oli pieni, vaikkakin pysäyttävä tapaus, kun sitä vertaa niihin kauhistuttaviin lapsiin kohdistetun väkivallan tekoihin, joista media meille jatkuvasti kertoo.

Todellisuudessa väkivallan vakavimmat muodot onneksi vähenevät edelleen. Silti tunnumme näkevän enemmän traumatisoituneita lapsia kuin koskaan ennen.

Kävelyretkilläni huomaan usein miettiväni, mitä minulle merkitsee olla vanhempi, olla isä. Minulla on siitä omat näkemykseni, mutta ne koskevat vain minua. Meidän jokaisen on löydettävä itse omat vastauksemme tähän kysymykseen.

WHO:n arvioiden mukaan yli 55 miljoonaa lasta Euroopassa kokee jonkinlaista huonoa kohtelua joka vuosi.

Mielestäni vanhemmuus on tärkein, haastavin ja silti antoisin rooli, jonka ihminen voi koskaan kokea.  Mutta miten me valmistaudumme siihen?  Miten yhteiskunta auttaa aikuisia olemaan parhaita mahdollisia vanhempia lapsilleen?

Vanhemmuuteen on tarjolla heikonlaisesti tukea ja neuvontaa. Oletus tuntuu olevan, että ihminen oppii taianomaisesti toimimaan vanhempana samalla hetkellä, kun saa lapsia.

Onneksi yhä useammassa maassa aletaan uskoa näyttöä siitä, että osallistuminen vanhemmuusohjelmiin (esim. Incredible Years, Parenting for Life Long Health ja Triple P) edesauttaa myönteisten perhesuhteiden kehittymistä alusta alkaen, eikä vain silloin, kun korjataan jo rikki menneitä siteitä.

Tänä vuonna on kulunut 30 vuotta siitä, kun kansainvälinen yhteisö sopi yksimielisesti, että jokaisella lapsella asuinpaikasta riippumatta on oikeus turvallisuuteen, oikeus olla vapaa väkivallasta ja hyväksikäytöstä, oikeus koulutukseen, leikkiin, perhe-elämään ja lapsen edun mukaiseen kasvatukseen.

Sopimuksesta huolimatta monia lapsiin kohdistuvia haitallisia tekoja aletaan vasta vähitellen, turhan hitaasti, tuomita väkivallaksi. Vaikka Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus on ratifioitu WHO:n Euroopan alueen kaikissa 53 maassa, vain 35 maata on kieltänyt ruumiillisen kurituksen kaikissa tilanteissa.

Ruumiillinen kuritus, joka perustuu kivun ja pelon avulla rankaisemiseen, on edelleen laillista ja erittäin yleistä monissa maissa. Minä kysyn: Eikö se muka ole lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa?

***

Jonathon Passmore on väkivallan ja tapaturmien ehkäisyn ohjelmapäällikkö WHO:n Euroopan alueella. Hän on ylpeä kolmen lapsen isä.

Passmore puhuu 26.11. järjestettävässä Supporting Non-violent and Participatory Childhoods -konferenssissa. Konferenssi on yksi Suomen EU-puheenjohtajuuskauden virallisista oheistapahtumista. 

Konferenssia voi seurata suorana klo 9.30–14.40.
Seuraa lähetystä tästä

***

Tämä blogiteksti on kirjoitettu alun perin englanniksi. 
Lue alkuperäinen kirjoitus tästä

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *