Meillä ei oikeasti ole varaa siihen, että lasten ja nuorten palvelujen kustannusrakenteen painopiste on ongelmia korjaavissa toimissa ennalta ehkäisevien palveluiden sijaan.
Valtionvarainministeriö on jälleen julkaissut peruspalvelujen tilaa koskevan katsauksen. Se sisältää koosteen myös lasten ja nuorten palvelujen nykytilasta ja kehityksen suunnista, mukaan lukien kustannukset vuodelta 2011.
Lasten ja alle 25 -vuotiaiden nuorten sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset olivat kaikkiaan arviolta 3170 miljoonaa euroa; terveydenhuolto 1915 milj. ja sosiaalihuolto 1252 milj. euroa. Terveydenhuollon kustannuksista perusterveydenhuollon osuus oli vain 651, kun taas erikoissairaanhoidon osuus oli 1046 miljoonaa euroa.
Kustannusrakenne kertoo karua kieltä nykytilanteesta. Vaikka lasten ja nuorten edullisilla ehkäisevillä ja terveyttä edistävillä peruspalveluilla kuten äitiys- ja lastenneuvolalla sekä kouluterveydenhuollolla olisi mahdollista päästä isoihin säästöihin, on satsaus niihin ollut olematonta. Tämä on johtanut heikkouksiin peruspalveluissa, jotka nykyisellään eivät enää kaikilta osin pysty vastaamaan asiakkaiden tuen tarpeisiin ajoissa.
Niukassa taloudellisessa tilanteessa korjaavien palvelujen lisääntyneet asiakasmäärät ja kustannukset taas edelleen hankaloittavat kaikille yhteisiin peruspalveluihin investoimista, sairaat ja vaikeasti oireilevat kun tulee aina toki hoitaa. Näin alla kuvattu noidankehä on valmis.
Muu palvelujärjestelmä jättää peruspalvelut usein liian yksin selviytymään lähes mahdottomasta tehtävästään. Syntyy käsitys, että kaikki avun tarvitsijat lähetetään eteenpäin erityispalveluiden ja erikoissairaanhoidon asiakkaiksi.
Perustasolla tehtävää lievempien pulmien hoitoa ja terveyden edistämistyötä ei juuri nähdä vaan on syntynyt mielikuva vain ongelmia seulovasta ja eteenpäin ohjaavasta palvelusta. Myös konsultaatio ja lähetekäytännöt sekä hoitoketjut ja polut on laadittu pääsääntöisesti erikoissairaanhoidon sekä jonojen ja hoitotakuun hallittavuuden näkökulmista.
Lasten, nuorten ja perheiden ehkäiseviä peruspalveluja on syytetty tehottomuudesta ja pohdittu toiminnan vaikuttavuutta, kun asiakkaita ’valuu’ paljon kalliisiin erityispalveluihin. Alimitoitetuilla työntekijäresurssilla ja siten liiallisessa kiireessä toimivat palvelut pystyvät toki tunnistamaan monet tuen tarpeet, mutta niihin kaikkiin vastaaminen ei enää tahdo onnistua.
Esimerkiksi koululääkärimitoitussuosituksen täyttää vain 14 prosenttia ja lastenneuvolan terveydenhoitajan alle puolet terveyskeskuksista (42 %). Laajojen terveystarkastuksia toteutetaan paikon niin pikaisina tapaamisina, että lapsen ja perheen tuen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen tai terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ei käytännössä voi toteutua laadukkaasti.
Hivenen paremmin resursoituna ja johdettuina peruspalvelut pystyvät ehkäisemään pulmia, edistämään terveyttä ja hyvinvointia sekä tunnistamaan lähes kaikki tuen tarpeet, mutta yksin se ei voi koskaan kaikkien asiakkaiden tarpeisiin vastata.
Nykytilanteessa ei henkilöstöllä ole mahdollisuuksia käyttää kaikkea osaamistaan. Esimerkiksi lastenneuvolan terveydenhoitajien varhaisen vuorovaikutuksen arvioimisen ja tukemisen menetelmä (VaVu) jää monin paikoin aika ja resurssipulan vuoksi käyttämättä, vaikka koulutus on käyty ja osaamista olisi. Kuitenkin menetelmän kattava käyttö lisäisi perheiden hyvinvointia ja vähentäisi lasten- ja nuorten psykiatrisen erikoissairaanhoidon ja lastensuojelunkin tarvetta.
Lapsi ja perhepalvelujen muutosohjelma on yksi hallituksen kärkihankkeista. Sen tavoitteena on vahvistaa peruspalveluja ja siirtää painopistettä ehkäiseviin sekä varhaisen tuen ja hoidon palveluihin. Tämä tapahtuu osaltaan vaikuttavien menetelmien käyttöön oton avulla.
Menetelmien ja koulutuksen lisäksi on kuitenkin myös varmistettava niiden käyttöön tarvittava aika ja henkilöstöresurssi. Muutosohjelman suunnitelmaan sisältyvä ”Lapsilähtöinen budjetointi” on hyvä keino lapsiin kohdistuvien taloudellisten panostusten jäljittämiseen ja niiden vaikuttavuuden seurantaan.
Muut maat käyvät edelleen ottamassa mallia Suomen neuvolajärjestelmästä, joka alun perin rakennettiin sota-aikana (1944). Silloin kurjassa taloudellisessa tilanteessa nähtiin ehkäisevä työ kannattavaksi keinoksi lisätä lasten ja nuorten terveyttä ja hyvinvointia. Nyt lienee taas aika suunnata resursseja näihin peruspalveluihin, jotta erityispalvelujen kustannuksia saadaan hillityksi.
Lisäresursoinnin jälkeenkin voidaan neuvoloista ja kouluterveydenhuollosta todeta kuten suuren kaupungin taloushallinnon edustaja ulkomaisille vieraille heidän hämmästellessään palvelun kattavuutta: ” Eihän ne paljon mitään maksa.”
Kirjoitus on neljäs sosiaali- ja terveyspalvelujen tilaa käsittelevässä kirjoitussarjasta. Aikaisemmat kirjoitukset:
Nina Knape: Digitalisaatio – avain sote-onneen? 13.6.2016
Pekka Karjalainen: Toimeentulotuki uudistuu – uudistuuko sosiaalityö, 6.6.2016
Matti Mäkelä: Vanhuspalvelujen syvämuutokset näkyviin, 15.4.2016