Eriarvoisuuden vähentäminen on mitä todennäköisimmin kesällä työnsä aloittavan hallituksen pöydällä. Näin on ollut monesti aiemminkin; viime vuosikymmeninä useat poliittiset ohjelmat ovat tähdänneet samaan tavoitteeseen.
Eriarvoisuus on käsitteenä petollisen monimielinen ja monitahoinen. Käsitteestä avautuvia näkökulmia on useita – yksi viittaa eriarvoisuudella syrjintään ja yhdenvertaisuuden puuttumiseen lain edessä, toinen puhuu erityisesti taloudellisesta eriarvoisuudesta, kuten köyhyydestä ja tuloeroista. Usein eriarvoisuus palautuu myös keskusteluun mahdollisuuksien tasa-arvosta.
Yksi näkökulma eriarvoisuuteen on se, miten hyvinvointi ja terveys jakautuvat väestössä. Kaikki terveydessä ja hyvinvoinnissa havaitut erot eivät kuitenkaan ole eriarvoisuutta. Sellaisia ovat vain ne erot, joiden olemassaoloon voidaan yhteiskunnallisin toimin vaikuttaa.
Tuoreen Suomalaisten hyvinvointi 2018 -teoksen päätulos on, että hyvinvointierot ovat sitkeitä. Väestöryhmien välisiä hyvinvointieroja esiintyy kaikilla teoksessa tarkastelluilla osa-alueilla: niin elinoloissa, terveydessä kuin koetussa hyvinvoinnissa. Lisäksi palvelujen käytössä sekä palveluihin liittyvissä väestön kokemuksissa ja asenteissa ilmenee selviä jakolinjoja.
Kun hyvinvoinnin ja terveyden väestöryhmien väliset istuvat edelleen tiukassa, mitä osaamme sanoa tämänkaltaisen eriarvoisuuden ajallisesta muutoksesta?
”hyvinvointi- ja terveyserojen kehitystä tunnetaan vaihtelevasti ja paikoin huonosti, jos lainkaan”
Kokonaiskuvan muodostaminen eriarvoisuuden kehittymisestä on hankalaa, vaikka sitä meiltäkin edellä mainitun, eriarvoisuuteen keskittyvän teoksen toimittajina usein kysytään. Lyhyt vastaus kysymykseen on, että hyvinvointi- ja terveyserojen kehitystä tunnetaan vaihtelevasti ja paikoin huonosti, jos lainkaan. Näin on siitä huolimatta, että eriarvoisuudesta käydään laajaa keskustelua ja siihen kohdistuu poliittista mielenkiintoa.
Terveys- ja hyvinvointierojen kehityksestä puhuttaessa ei myöskään ole aina täysin selvää, tarkoitetaanko eriarvoisuuden kasvulla ääripäiden – vaikkapa köyhien ja rikkaiden – eriytymistä toisistaan (polarisaatio) vai esimerkiksi terveyden tason asteittaisten erojen eli ns. gradientin jyrkkenemistä, kun eroja tarkastellaan vaikkapa tulojen tai koulutuksen mukaan.
Havainnot kehityksestä vaihtelevat
Eriarvoisuuden ja sen kehityksen arvioiminen kokonaisuutena vaatisi useiden erityyppisten tietolähteiden ja myös näkökulmien yhdistämistä – niin subjektiivisen kuin objektiivisen tiedon huomioon ottamista.
Rekisteritietojen perusteella voidaan toki sanoa jotain erojen kehityksestä, mutta mitä lähemmäs mennään ihmisten omia lähinnä väestökyselyin mitattavia hyvinvointikokemuksia, sitä huonommin osataan arvioida sosiaaliryhmittäisten erojen kehitystä. Syitä tähän on useita. Väestökyselyille on ollut tyypillistä vastausaktiivisuuden heikentyminen ja osallistumisen vinoutuminen. Kyselyihin vastaavat usein vain hyvin koulutetut, joten muiden väestöryhmien, erityisesti heikoimmassa asemassa olevien, kokemuksista ei saada riittävästi tietoa. Lisäksi rahan puutteessa useita tärkeitä väestökyselyjä on jouduttu supistamaan ja lakkauttamaan, mikä heikentää ajallisen seurannan mahdollisuuksia.
Jotain suomalaisten terveys- ja hyvinvointierojen kehityksestä voidaan kuitenkin sanoa. Esimerkiksi kuolleisuuden tuloryhmittäisten erojen kasvu näyttäisi viime vuosina pysähtyneen ja viime vuosikymmenten aikana sukupuolten väliset elinajanodotteen erot ovat kaventuneet. Koetun terveyden selvät koulutusryhmäerot sen sijaan ovat entisellään, kun eroja tarkastellaan yli 30 vuoden ajalta.
Myös esimerkiksi alkoholin ja tupakan käytön erojen kehitystä on seurattu systemaattisesti: tupakoinnin koulutusryhmäerot ovat kasvaneet samalla kun tupakointi on yleisesti ottaen vähentynyt. Alkoholikuolleisuus ja sen väestöryhmäerot kasvoivat kokonaiskulutuksen lisääntyessä 2000–2007, mutta pienenivät sen vähentyessä 2007–2014. Nuorten hyvinvointi vaihtelee heidän vanhempiensa koulutusasteen mukaisesti, ja nämä erot ovat tällä vuosikymmenellä olleet varsin pysyviä.
Palvelujärjestelmään liittyvässä eriarvoisuudessa on viitteitä erojen tasaantumisesta: vaikka ylemmät sosiaaliryhmät käyttävät edelleen palveluja alempia sosiaaliryhmiä enemmän palvelujen tarve huomioiden, lääkäripalveluissa tuloryhmäerot näyttävät hieman kaventuneen.
Havainnot erojen kehityksestä siis vaihtelevat.
Koetulla eriarvoisuudella on merkitystä
Yksi suunta on tarkastella eriarvoisuutta ja sen muutosta kokemuksellisena ilmiönä. Tiedämme kuitenkin verrattain vähän siitä, kuinka tasa-arvoiseksi suomalaiset yhteiskunnan kokevat tai onko tässä kokemuksessa tapahtunut muutoksia.
Eriarvoisuuden kokemus on Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin (2018) mukaan erityisen merkittävä ilmiö siksi, että se vaikuttaa yksilöihin niin monin tavoin. He kuvaavat eriarvoisuuden kokemusten johtavan sosiaaliseen ahdistuneisuuteen, joka ilmenee joillakin yhteisöstä vetäytymisenä. Toiset taas tuntevat huonommuutta, joka sisäistyy niin, että se – kokemus omasta alistetusta asemasta – koetaan henkilökohtaiseksi ongelmaksi. Aiemmin samat tutkijat (Wilkinson & Pickett 2009) ovat viitanneet sosiaaliseen vertailuun mekanismina, joka on haitallista yhtä lailla yksilöille itselleen kuin koko yhteiskunnalle.
Vuoden 2014 EVA:n asennetutkimusten mukaan selvä enemmistö, eli 68 prosenttia vastanneista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väitteestä ”taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus on väestöryhmien välillä kasvanut maassamme liian suureksi”. Tuolloin kuitenkin noin puolet oli sitä mieltä, että ”ajatellen kokonaisuutena väestöryhmien hyvinvointieroja maassamme, suomalaiset ovat hyvin tai melko tasa-arvoisia”. Talven 2019 kyselyn mukaan 64 prosenttia oli sitä mieltä, että ”tuloerot väestöryhmien välillä ovat kasvaneet maassamme liian suuriksi”. Osuus oli vuotta aiemmin 4 prosenttiyksikköä vähemmän. Ylemmissä sosiaaliryhmissä eriarvoisuutta havaitaan vähemmän.
On selvää, että eriarvoisuutta esiintyy useilla hyvinvoinnin ulottuvuuksilla. Siihen, kasvaako eriarvoisuus, ei ole kuitenkaan yksiselitteistä vastausta.
Käytettävissä olevien tietojen perusteella joillain hyvinvoinnin osa-alueilla erot ovat kehittyneet myönteisesti, kun toisilla erot kasvavat. Monesta ilmiöstä kuitenkin vähänkin pidemmän trendin kuvaaminen on vaikeaa. Lisäksi jo pelkkä tuntemus siitä, että yhteiskunta on syvästi eriarvoinen, koettelee yhteiskunnan sosiaalista kestävyyttä.
Eriarvoisuuden kaventaminen edellyttää jaettua ymmärrystä siitä, mitä eroja ollaan kaventamassa. Eriarvoisuudesta puhuttaessa tulee siksi olla erityisen tarkka siitä, millaisista eroista on kyse.
Lue lisää:
- EVA, Arvopankki, asennetutkimuksen aineisto vuosilta 2014 ja 2019.
- Kestilä Laura & Karvonen Sakari (2019): Suomalaisten hyvinvointi 2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).
- Lahelma Eero, Pentala Oona, Helldán Antti, Helakorpi Satu ja Rahkonen Ossi (2017): Koetun terveyden koulutusryhmäerot ovat pysyneet tasaisen suurina. Suomen Lääkärilehti: 25–32. http://www.julkari.fi/handle/10024/135078
- Ruokolainen Otto, Heloma Antero, Jousilahti Pekka, Lahti Jouni, Pentala-Nikulainen Oona, Rahkonen Ossi ja Puska Pekka. Thirty-eight-year trends of educational differences in smoking in Finland (2019). International Journal of Public Health. 2019 Mar 25.
- Wilkinson Richard & Pickett Kate (2018): The inner level: how more equal societies reduce stress, restore sanity and improve everyone’s wellbeing. London: Allen Lane.