Medikalisaatio on usein mediassa näkyvä termi. Sillä tarkoitetaan prosessia, jossa aiemmin ei-lääketieteellisinä ongelmina pidettyjä ilmiöitä pyritään ratkaisemaan lääketieteen keinoin. Termiä käytetään myös usein negatiivisessä merkityksessä ilmaisemaan sairauksien esiasteiden hoitoa tai riskitekijöihin puuttumista silloin, kun siihen ei kriitikoiden mielestä ole oikeaa tarvetta.
Käsittelin aiemmassa blogissa medikalisaatio-teemaa hoidon yksilötason hyötyjen arvioinnin vaikeuden näkökannalta. Riskitekijöihin puuttuminen varhaisessa vaiheessa tuo hyötyjä, joiden kokonaismerkitys yksilötasolla selviää vasta pidemmän ajan kuluessa.
Medikalisaatiosta puhuttaessa on tärkeää ymmärtää myös ”ehkäisyn paradoksiksi” kutsuttu ilmiö.
Ehkäisyn paradoksi
Mitä enemmän jollakin yksilöllä on riskitekijöitä ja mitä korkeampi on niiden taso, sitä suurempi on hänen riskinsä sairastua. Koko väestössä sairaustapauksia tapahtuu kuitenkin eniten niiden joukossa, joilla riskitekijät ovat vain hieman koholla. Tämä voi tuntua ristiriitaiselta, mutta johtuu yksinkertaisesti siitä, että henkilöitä joilla riskitekijät ovat hieman koholla on väestössä huomattavasti enemmän kuin heitä, joilla riskitekijät ovat todella korkealla.
Tämän takia ennalta ehkäisevillä toimilla, joilla on vain pieni merkitys yksilön sairastumisriskiin, voi olla suuri kansanterveydellinen merkitys. Ja käänteisesti, on täysin normaalia että hoidoilla, joilla on valtava (esimerkiksi välittömästi hengen pelastava) merkitys yksittäisen henkilön terveyteen, on vain vähäinen merkitys koko väestön terveyteen.
Ilmiö tunnetaan nimellä ”ehkäisyn paradoksi” tai ”Rosen paradoksi”, tunnetun sydäntautiepidemiologi Geoffrey Rosen mukaan.
Tätä paradoksia havainnollistaa hyvin turvavyön käyttö liikennekuolemien ehkäisyssä; useimmat meistä selviäisivät liikenteessä hengissä elämänsä läpi käyttämättä koskaan turvavyötä, eli yksilön turvavyön käytöstä saaman hyödyn voidaan ajatella olevan vähäinen. Mutta silti turvavyön laajamittaisella käytöllä on suuri kansanterveydellinen merkitys; vuosittain vältetään suuri määrä vakavia vammautumisia ja ennenaikaisia kuolemantapauksia.
Esimerkki paradoksin toisesta ääripäästä voisi olla jonkin erittäin harvinaisen ja vakavan sairauden tehokas hoito. Jos tällaisia sairastumisia tapahtuu vain muutama vuosikymmenessä, tehokkaan hoidon merkitys on tietysti yksilölle merkittävä mutta kansanterveydellinen vaikutus tällaisesta hoidosta on vähäinen.
Väestöstrategia vai korkean riskin strategia?
Sairauksien ehkäisyssä hyödynnetään kahta toisiaan tukevaa strategiaa: väestöstrategiaa ja korkean riskin strategiaa. Jälkimmäinen strategia pyrkii löytämään ja hoitamaan ne henkilöt, joiden sairastumisriski on erittäin korkea. Yksilötasolla tällä toiminnalla on usein hyvin suuri vaikutus sairastumiseen ja kuolleisuuteen. Medikalisaatiota kritisoivat tahot väittävät usein, että vain tällainen lähestymistapa on perusteltua.
Väestöstrategialla pyritään siihen, että koko väestön riskitaakka pienenee. Väestöstrategia pyrkii vähentämään sairastumisriskiä ensisijaisesti vaikuttamalla väestön elintapoihin ja elinympäristöön. Tällä pyritään vaikuttamaan siihen suureen joukkoon väestöä, jonka riski sairastua kroonisiin tauteihin on vain kohtalaisesti kohonnut, mutta jossa kroonisten tauteja esiintyy lukumäärällisesti eniten. Lisäksi tehokas väestöstrategia vähentää myös korkeariskisten henkilöiden osuutta väestössä.
Molempia strategioita tarvitaan
Krooniset sairaudet ja niiden riskitekijät ovat useimmiten eteneviä. Jos koko väestön riskitekijätasoja ei kyetä muuttamaan edullisemmiksi, terveydenhuollollamme tulee aina riittämään uusia korkean riskin henkilöitä ja sairaita, jotka täytyy hoitaa. Väestötason strategia tukee siksi korkean riskin strategiaa.
Medikalisaatiosta puhuttaessa tulee huomioida ehkäisevien toimien vaikutukset sekä yksilölle että laajemmin koko väestölle.
Lue lisää:
Markku Peltonen, Milloin potilas hyötyy hoidosta, ja millainen potilas? THL:n blogi 5.2.2015