Keskellä syvää lamaakin on hyvä kääntää katse aurinkoisempaan tulevaisuuteen. Yksi keskeinen kysymys on, kuinka huolehtia, että osaavaa työvoimaa riittää talouden rattaiden taas pyörähtäessä vauhtiin. Nykyisten YT-neuvottelujen kulta-aikana yritykset näyttävät luottavan, että yhteiskunta pystyy kyllä tuottamaan itse tai tuomaan ulkomailta uusia osaajia, kun heitä talouden elpyessä taas tarvitaan. Sosiaali- Ja terveydenhuollon vaativissa asiantuntijatehtävissä tilanne voi olla ongelmallinen.
Pula työvoimasta on alkanut joissakin terveydenhuollon osissa jo kauan ennen nykylamaa. Koska monissa terveydenhuollon tehtävissä tarvitaan suurta ammattitaitoa, voi työvoiman tarjonnan ja työn tarjonnan tasapainon ongelmaa olla hankala ratkaista koulutusta lisäämällä. Vaativiin tehtäviin valmistava koulutus kun ottaa aikansa.
Varsinkin terveyskeskuslääkäreistä on ollut pulaa. Heidän työnsä on osoittautunut tutkimuksissa kuormittavaksi ja lääkärikunnan mielestä hämmästyttävän vähän houkuttelevaksi uravaihtoehdoksi. Näin siitä huolimatta, että työ on suhteellisen hyvin palkattua ja maallikon mielestä aikalailla stereotyyppistä kliinikon työtä. Terveyskeskuslääkäri ottaa vastaan potilaita, tekee diagnooseja, suunnittelee ja toteuttaa muun henkilökunnan kanssa kliinisiä toimenpiteitä.
Näin ainakin me tutkijat oletimme.
Kuormittavan työn..
Olemme tutkineet kysymystä, ”miksi terveyskeskuslääkärin työ ei houkuta” jo vuosien ajan ja monessa projektissa. Olen oppinut, että kaikki oikeastaan liittyy kaikkeen. Koko palvelujärjestelmää koskevat ratkaisut näyttävät valuvan yksittäisten työntekijöiden ja työntekijäryhmien työhön ja joissakin tapauksissa muuttavat sen sisältöjä epäedullisiksi ja vähemmän houkutteleviksi.
Lähdimme tutkimuksessa liikkeelle hypoteesista, että terveyskeskuslääkärin työ on kuormittavaa ja pakkotahtista. Potilaita on keskimäärin liikaa, eikä lääkäri pysty vaikuttamaan työnsä kulkuun riittävästi. Poimimme lääkärikunnasta otoksen ja vertasimme siihen sattumanvaraisesti valikoituneita terveyskeskuslääkäreitä otoksen muihin lääkäreihin.
Työn kuormituksessa ja vaikutusmahdollisuuksissa näkyi vain pieniä eroja. Suuremmat erot olivat koetussa hyvinvoinnissa. Yhtä kuormittava työ näytti terveyskeskuslääkäreillä tuottavan enemmän hyvinvointiongelmia kuin muilla lääkäreillä. Tutkimme myös muutosta: viiden vuoden seurannassa terveyskeskustyöhön siirtyminen näytti heikentävän lääkäreiden hyvinvointia, ja vastaavasti terveyskeskuksesta lähteminen paransi sitä.
Terveyskeskustyö näytti siis kuormittavan lääkäreitä, mutta emme saaneet selville miksi.
.. määrä on kohtuullinen..
Seuraavassa tutkimuksessa paneuduimme tarkemmin terveyskeskuslääkärien työn sisältöön ja ajankäyttöön. Tutkijamme istui usean terveysaseman vastaanotolla tarkkailemassa ja luokittelemassa tapahtumia, joista terveyskeskuslääkärin työ koostuu.
Teimme näiden havaintojen pohjalta sähköisen kyselyn, jonka avulla joukko lääkäreitä eri puolilla Suomea raportoi meille työpäivänsä tapahtumat toimintakokonaisuuksittain. Saimme mielestämme varsin luotettavan kuvan terveyskeskuslääkärin työpäivästä. Suuri osa työstä on potilaiden vastaanottoa kasvokkain ja suhteellisen iso osa työajasta kuluu sähköisten potilastietojärjestelmien täyttämiseen tai lukemiseen. Potilasmäärät eivät olleet keskimäärin huikeita ja työpäivä vaikutti pituudeltaan ja tapahtumiltaan suhteellisen normaalilta asiantuntijatyöltä. Vaihtelua toki oli, mutta yleisimmin noudatettiin alle 8 tunnin päivätyöaikaa. Kuormittavuus ei vaikuttanut äärimmäiseltä eikä työ erityisen pakkotahtiselta.
Emme edelleenkään tienneet, miksi terveyskeskustyö kuormittaa lääkäriä.
.. mutta vaikeasti hallittavissa.
Vasta lääkäreiden haastattelut antoivat selityksiä. Lääkärilehdessä julkaistun artikkelimme tulokset voisi tiivistää seuraavasti. Terveyskeskuslääkärin työssä ei ole tyypillistä työn suuri määrä vaan sen hajanaisuus ja ennakoimattomuus.
Nykyjärjestelmässä työssäkäyvät hoitavat perusterveydenhuoltoon liittyvät vaivansa työterveyshuollossa, josta he siirtyvät ilman perusterveydenhuollon kontrollia tarvittaessa suoraan erikoissairaanhoitoon. Tämä tuottaa kahtalaisia ongelmia. Potilaat, jotka tulevat terveyskeskukseen ovat pieni osa alueen ihmisistä. Heillä on usein monia lääketieteellisiä ja elämänhallinnan ongelmia. Terveyskeskus on se ensimmäinen paikka, joka tunnistaa ja hoitaa ainakin osan näistä ongelmista ja ottaa myös potilaiden kokonaistilanteeseen kantaa.
Toinen ongelma on, että terveyskeskus joutuu ottamaan vastaan erikoissairaanhoidosta jatkohoitoon potilaita ilman erityistä vaikutusmahdollisuutta. Se joutuu myös hoitamaan ne potilaat, joita erikoissairaanhoito ei suostu lääketieteellisiin syihin vedoten hoitamaan.
Terveyskeskus on siis paikka, joka hoitaa kaikenlaiset vaivat niiltä potilailta, joita muut eivät hoida. Tämä tuottaa työhön hajanaisuuden ja hallitsemattomuuden kokemuksen, joka on osalle lääkäreistä erityisen kuormittavaa.
Muutetaan siis järjestelmää
Lienee edelleen realistista olettaa, että tätä nykyistäkin lamaa seuraa taloudellisesti paremmat ajat ja kilpailu osaavasta työvoimasta kiihtyy. Erityisosaajista, kuten terveyskeskuslääkäreistä syntyy varmasti kilpailua.
Jos terveyskeskuslääkärin työstä halutaan houkutteleva, olisi tehokkainta muuttaa palvelujärjestelmää. Työ olisi hallittavampi, jos terveyskeskuksella olisi selkeä rooli alueen potilaiden hoidossa, jos potilaat eivät valikoituisi sosioekonomiseen aseman mukaan, ja jos lääketieteellinen ja sosiaalinen palveluosaaminen olisi yhdistetty. Tämä on sitten helpommin sanottu kuin tehty.
Sote-ratkaisun käänteet osoittavat, kuinka vaikeaa julkisen palvelujärjestelmän muuttaminen on, kun kaikki todellakin tuntuu vaikuttavan kaikkeen. Terveyskeskus on ratas kokonaiskoneistossa eikä rattaan toimintaa oikein voi muuttaa koko koneistoa miettimättä. Sote -alueiden muodostuminen toivottavasti tulevaisuudessa mahdollistaa juuri tämänkaltaisen mietinnän. Uudistusta odotellessa voimme seurata, hoitaako asiakkaiden valinnanvapaus tämän kokonaisprosessiongelman ja saadaanko näin terveyskeskuslääkäreillekin hallittavammat työprosessit.
Lue lisää:
Riikka Lämsä ym., Terveyskeskuslääkäri kärsii tai nauttii työn hajanaisuudesta. Suomen Lääkärilehti 24/2011, s. 2009-2013.
Heponiemi, T., Elovainio, M., Presseau, J., & Eccles, M. (2014). General practitioners’ psychosocial resources, distress, and sickness absence: A study comparing the UK and Finland. Family Practice, 31, 319-324.
Presseau, J., Johnston, M., Johnston, D., Elovainio, M., Hrisos, S., Steen, N., Stamp, E., Francis, J.J., Grimshaw, J.M., Hawthorne, G., Hunter, M., Eccles, M.P. (2013). Environmental and individual correlates of distress: Testing Karasek’s Demand-Control model in 99 primary care clinical environments. British Journal of Health Psychology. DOI:10.1111/bjhp.12073
Heponiemi, T., Manderbacka, K., Vänskä, J.,& Elovainio, M. (2013). Can organizational justice help the retention of general practitioners? Health Policy, 10, 22-28.
Elovainio, M., Salo, P., Jokela, M., Heponiemi, T., Linna, A., Virtanen, M., Oksanen, T., Kivimäki, M., & Vahtera, J. (2013). Psychosocial factors and wellbeing among Finnish GPs and specialists: A 10-year follow-up. Occupational and Environmental Medicine, 70, 246-251.
Kuusio, H., Heponiemi, T., Aalto, A-M., Sinervo, T., & Elovainio, M. (2012). Differences in wellbeing between GPs, medical specialists, and private physicians: The role of psychosocial factors. Health Services Research, 47, 68-85