Sote-menojen hallinnan kannalta yksinkertaisin ja selväpiirteisin ratkaisu on antaa vastuu kaikkien sote-palvelujen järjestämisestä ja kustannuksista yhdelle ja samalle toimijalle. Tämä poistaa osaoptimoinnin. Palvelujen järjestäjä ei pysty siirtämään hoito- ja kustannusvastuutaan millekään toiselle toimijalle.
Juuri näin menetellään sote-uudistuksessa, jossa järjestämis- ja kustannusvastuu siirretään maakunnille.
Satunnaisvaihtelun hallinta tavoitteena
Soten ja varsinkin erikoissairaanhoidon menot vaihtelevat yksilötasolla melko satunnaisesti vuodesta toiseen. Helppo on ennakoida palvelujen tarpeen ja menojen kasvavan iän myötä. Muutoin hoidon kustannuksia on etukäteen jokseenkin mahdoton ennakoida luotettavasti. Sairastumisen riskiä, ajankohtaa ja hoidon tulevia kustannuksia on yksilötasolla vaikea ennustaa. ”Jos pieneen kuntaan sattuu yksi leukemiatapaus, se romuttaa kunnan budjetin”, on tuttu luonnehdinta tästä.
On arvioitu, että palvelujen järjestäjän väestöpohjan pitäisi olla noin 200 000, jotta sen talous pystyy kestämään sote-menojen satunnaisvaihtelusta aiheutuvan rahoitusriskin. Tähän perustuu myös sote-uudistuksen yksi keskeinen tavoite vahvistaa järjestäjän ”hartioita”. Järjestämisvastuu siirretään 297 kunnalta (keskiväkiluku runsaat 18 000) 18 maakunnalle (keskiväkiluku runsaat 300 000). Tosin osa maakunnista jää vielä selvästi liian pieniksi kantaakseen täysin rahoitusriskin.
Miksi sitten yksikään kunta ei ole ajautunut ylipääsemättömiin taloudellisiin vaikeuksiin, vaikka kuntaan on osunut yksi tai useampi kallis potilas? Jokaisessa sairaanhoitopiirissä on käytössä kalliiden hoitojen tasausjärjestelmä, josta maksetaan 60 000 – 80 000 euron ylittävät potilaskohtaiset vuotuiset hoitokustannukset. Sairaanhoitopiirin jäsenkunnat ovat yhdessä muodostaneet ”vakuutuspoolin”, joka korvaa erityisen kalliit hoidot. Kunnan vastuulle kuuluvien kalliiden potilaiden kustannukset jaetaan kaikkien jäsenkuntien kesken.
Vaarana paluu nykyiseen?
Silloin tällöin on heitetty ilmaan ajatus siitä, että uusille, valinnanvapauden laajenemisen myötä perustettaville sote-keskuksille annettaisiin kokonaisvastuu potilaasta, potilaan kaikista palveluista ja kaikista potilaan hoidon kustannuksista, siis myös erikoissairaanhoidosta. Jos näin tehtäisiin, pitäisi sote-keskuksella olla listoillaan noin 200 000 asiakasta, jotta se pystyisi kantamaan täyden kustannusvastuun asiakkaistaan.
Jos sote-keskuksen toiminta perustuu esimerkiksi 10 000 listautuneeseen, palaudutaan nykyiseen, kaavailtua sote-uudistusta edeltävään tilanteeseen, jossa väestöpohjaltaan keskimäärin pienillä kunnilla on järjestämisvastuu. Sote-keskuksen rahoitusriskiä voidaan toki pienentää kansallisella tai maakunnallisella suurten hoitokustannusten vakuutuksella, kuten sairaanhoitopiireissä nykyisin. Näin oltaisiin lähellä nykyisen kaltaista järjestelmää. Kunnan järjestämisvastuu vain vaihtuisi sote-keskuksen järjestämisvastuuksi ja nykyjärjestelmän ongelmat jäisivät pääosin ennalleen.
Kun sote-keskukset tulisivat olemaan melko suuria, päivänselvää on, että sote-keskukset eivät olennaisesti edistäisi asiakkaan valinnanvapautta ensikäden hoitopaikan suhteen nykyisestä. Maakuntien lisäksi vain muutamalla harvalla suurella tuottajalla olisi mahdollisuus pyörittää mittavaa sote-keskusta. Tosiasiassa sote-keskus olisi pikemmin järjestäjä kuin tuottaja. Siksi voi kysyä, mihin sitten maakuntaa tarvittaisiin? Toimisiko maakunta valtion tahdon ja rahan välittäjänä ohjatessaan sote-keskuksia sopimuksilla. Valvonta varmaakin hoidettaisiin kansallisesti, kuten nyt tuoreesti on linjattu. Mutta tarvittaisiinko maakuntaa valtion rahan välittämiseen, kun meillä jo on kokenut valtakunnallinen toimija – Kela?