Potilaiden oikeuksien soveltamisesta rajat ylittävässä terveydenhuollossa annettiin EU-direktiivi vuonna 2011. Tämä ns. potilasdirektiivi (2011/24/EU) toimeenpantiin vuonna 2014 EU-maissa, 2015 Norjassa ja vuonna 2017 Islannissa. Se vahvistaa potilaan oikeuksia ja edellytyksiä saada hoitoa toisessa EU:n jäsenvaltiossa. Sen lähtökohtana on, että potilas saa hakea vapaasti terveyspalveluja toisesta EU- tai ETA-valtiosta ja Sveitsistä. Potilaalla on oikeus korvaukseen toisessa valtiossa saamastaan hoidosta samojen perusteiden mukaisesti kuin jos hoito olisi annettu potilaan kotimaassa.
Pohjoismaiden välillä rajat ylittävästä palveluiden käytöstä on tehty sopimuksia jo vuosikymmeniä. Erikseen on sovittu sosiaalipalveluista (1996) ja sosiaaliturvasta (2004) sekä tehty terveydenhuollon valmiussopimus (2002). Sen sijaan tilastoja rajat ylittävästä terveyspalveluiden käytöstä ei ole kerätty. Tämän vuoksi Pohjoismainen terveystilastokomitea NOMESKO julkaisi syyskuussa 2017 erillisselvityksen potilasliikkuvuudesta ja sen tilastoinnista viidessä Pohjoismaassa sekä itsehallintoalueilla (Ahvenanmaa, Färsaaret ja Grönlanti).
EU on alkanut kerätä tietoja potilasdirektiivin mukaisesta terveyspalveluiden käytöstä, mutta nämä eivät kata Pohjoismaisten sopimusten perusteella annettua hoitoa. Tietojen puutteellisuuden takia EU:n keräämät tiedot ovat varsin käyttökelvottomia.
Pohjoismaiden tiedot ovat vielä vertailukelvottomia
Pohjoismaisessa hankkeessa kerättiin tiedot kansallisista terveysrekistereistä Islannissa, Norjassa, Suomessa ja Tanskassa. Niiden mukaan kaikista potilaista 0,2–1,2 prosenttia asuu muissa maissa. Pohjoismaalaisten potilaiden osuus kaikista muualla asuvista on suurempi Tanskassa (46 %) ja Norjassa (33 %) kuin Suomessa (26 %) ja Islannissa (19 %). Tosin tilastojen laadussa on parantamisen varaa. Ainoastaan Norjassa potilaan kotimaa oli kirjattu täydellisesti – muissa Pohjoismaissa puuttuvien osuus vaihteli 27 ja 48 prosentin välillä.
Toinen ongelma tilastoinnissa on, ettei potilaan terveydenhuollon palveluiden käytön tarpeen syistä kerätä tietoja. Diagnoosi- ja toimenpidekoodien analyysi osoitti, että joukossa oli niin akuuttia kroonisten tautien hoitoa, tapaturmia kuin suunniteltua hoitoa. Esimerkiksi Ahvenanmaalla asuvien erikoissairaanhoito järjestetään Uppsalassa ja Turussa. Vastaavia järjestelyitä on Grönlannilla, Färsaarilla ja Islannilla, kuten raportissa esitellään.
Miten sitten saataisiin jatkossa parempia tietoja? Raportissa suositellaan, että EU-tason tiedonkeruuta olisi kehitettävä pohjoismaiset sopimukset ja erityispiirteet huomioiden. Terveysrekistereissä olisi aina oltava tieto muualla asuvien kotimaasta. Olisi myös hyvä saada kerättyä tietoa, millä perusteella hoitoa annetaan. Suomen hoitoilmoitusrekisteriin on lisätty tämän vuoden alusta erillinen kohta, mikäli hoitoa on annettu EU:n potilasdirektiivin perusteella.
Potilasliikkuvuutta koskevat järjestelmäkuvaukset ja käytännöt eri Pohjoismaissa on kuvattu raportissa. Niitä pitäisi päivittää säännöllisesti, etenkin kansallisten tai EU-tasoisten muutosten jälkeen.
Raportissa toivotaan myös NOMESKOn vuosittain ilmestyvään tilastokirjaan erillistä taulukkoa maiden välisestä potilasliikkuvuudesta, esimerkiksi reseptien ja sairaalahoitojaksojen määrästä. Tämä kuitenkin on mahdollista vasta sitten, kun kansalliset tilastojärjestelmät ovat nykyistä kehittyneempiä. Raportti arvioi, että tähän menee viidestä kuuteen vuotta. Sitä ennen tietomme Pohjoismaisesta potilasliikkuvuudesta jäävät hyvin sirpaleisiksi.
Lue lisää:
Englanninkielinen raportti: NOMESCO – Nordic Medico-Statistical Commitee. Statistics on Patient Mobility in the Nordic Countries (pdf)
Raportista vastasivat THL ja STM yhdessä Kelan asiantuntijoiden kanssa.