Jatkan vielä keskustelua Helsingin Sanomien artikkelista ”Kuka tietää, mikä on paras ruokavalio?” Kirjoitin aiemmin, että media tulkitsee usein väärin tieteellisten tutkimusten niin sanottuja nollatuloksia. HS:n artikkelissa esitettiin myös toinen kommenttia vaativa ajatus. Artikkelin mukaan yksittäisen ihmisen ei tarvitsisi ottaa lainkaan huomioon tutkimuksen antamaa tietoa omissa ruoka- tai elintapavalinnoissaan.
Filosofian maisteri Harri Lapinojan mukaan ”yksityisen ihmisen ei tarvitse tietää lainkaan, mikä on ravitsemustieteellinen konsensus missäkin asiassa, vaan tarvitsee vain tietää, mikä on hyväksi itselle.” Sillä: ”Ruuan terveellisyys ei ole ainoastaan tieteellisesti mitattava asia, vaan myös henkilökohtainen kokemus omasta hyvinvoinnista.”
Periaatteessa tämä kuulostaa hyvältä; ”tarvitsee vain tietää mikä on hyväksi itselle”. Ongelma kuitenkin on, mistä voi tietää, mikä on hyväksi itselle.
Oma kokemus ei kerro kaikkea
Useat krooniset sairaudet ja niiden riskitekijät kehittyvät pitkän ajan kuluessa. Sairaudet ja niiden riskitekijät voivat olla pitkään täysin oireettomia. Esimerkiksi korkean verenpaineen tai kohonneen verensokerin kanssa voi elää vuosia ilman minkäänlaisia omakohtaisia tuntemuksia.
Pahimmassa – eikä kovin harvinaisessakaan – tapauksessa diabeteksen ensimmäinen oire voi olla kuolemaan johtava sydäninfarkti. Tai kohonnut verenpaine todetaan ensimmäistä kertaa vasta jo tapahtuneen aivohalvauksen yhteydessä. Omat tuntemukset siitä, mikä on hyväksi itselle, eivät auta tunnistamaan tällaisia riskitekijöitä.
Toinen ongelma pelkästään omiin kokemuksiin luottamisessa on, että hyvinvointi on usein monien eri tekijöiden summa. Miten yksilö voi erottaa, mikä yksittäinen tekijä on juuri se joka aiheuttaa hyvinvoinnin? Vaikuttavan syyn löytäminen on vaikeaa myös isoissa, hyvin tehdyissä tutkimuksissa, vaikka niissä pystytään huomioimaan ja kontrolloimaan monien erilaisten tekijöiden vaikutus tutkimusmenetelmällisin keinoin.
Suositukset eivät uudistu liian hitaasti
Ihmisen terveyttä koskevien suositusten tulee olla riippumattomia, tutkimusnäyttöön perustuvia. Niillä pyritään antamaan parhaan mahdollisen tiedon pohjalta ohjeita, jotka toimivat sellaisenaan suurille ihmisryhmille.
Suositusten on perustuttava tutkimustuloksiin, sillä yksittäisten ihmisten omia kokemuksia ei voi yleistää, eivätkä ne välttämättä päde suuriin ihmisjoukkoihin. Yksittäiset kokemukset ovat tärkeitä yksilölle, mutta ne ovat aina subjektiivisia eikä niiden perusteella voi siksi antaa suosituksia.
Suositukset on kuitenkin useimmiten laadittu niin, että ne jättävät mahdollisuuden myös yksilöllisiin ratkaisuihin. Näin on mahdollista tehdä valintoja sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä itselle.
Suositukset uudistuvat usein varsin hitaasti. Tämä voi olla turhauttavaa, mutta kuuluu tieteeseen ja uuden tiedon kertymiseen. Toisin kuin ehkä mediassa käytävästä keskustelusta voisi välillä päätellä, suositusten taustalla on konsensus tämän hetkisestä tutkimustiedosta. Konsensus ei tarkoita sitä, että kaikki asiantuntijat olisivat aina täsmälleen samaa mieltä jokaisesta yksityiskohdasta, vaan että suositus on muotoiltu niin, että asiantuntijat voivat sen hyväksyä myös niiltä osin, joissa täydellistä yksimielisyyttä ei voida saavuttaa.
Tieteen voidaan ajatella olevan konservatiivinen; vaatii suhteellisen paljon ennen kuin aiempi tutkimustieto ollaan valmiit kyseenalaistamaan ja uusi tieto vaikuttaa suosituksiin. Tutkijanurani alkuvaiheessa työhuoneeni seinällä oli kokeneemman kollegan ripustama kyltti joka varoitti: ”Man är gärna tvärsäker innan man är säker” eli ihminen on mielellään täysin varma, ennen kuin voi olla varma. Tämä tulee muistaa uutta tutkimustietoa arvioitaessa.
Suositukset ovat vain suosituksia
Suosituksilla pyritään välittämään tietoa. Kukaan ei pakota ketään seuraamaan suosituksia; ruokakaupassa riittää valikoimaa tehdä erilaisia valintoja. Suosituksia voi hyvin seurata huomioiden kuitenkin omat tuntemuksensa, ja näin tuleekin tehdä. Suosituksissa annettavat raja-arvot ovat niin laajat, että niihin mahtuu hyvinkin erilaisia ruokavalioita.
Suosituksiin voi suhtautua kriittisesti, ja niistä voi keskustella.
Samalla kriittisyydellä tulee suhtautua myös muuhun terveyteen liittyvään tietoon, jota nyky-yhteiskunnassa on kaikkien helposti saatavilla. Erityisellä kriittisyydellä kannattaa suhtautua omakohtaisiin kokemuksiin perustuviin ’suosituksiin’, jotka poikkeavat tieteellisestä konsensuksesta.
Lue lisää:
Markku Peltonen, Tutkimusten nollatulokset ymmärretään ravitsemuskeskustelussa vaarallisen väärin. THL:n blogi 12.12.2014
Suomalaiset ravitsemussuositukset. Valtion ravitsemusneuvottelukunta.