Tulevien itsehallintoalueiden rahoituksen järjestäminen on sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuksen keskeinen kysymys. Tehtävä ei ole helppo, koska maakunnat eroavat toisistaan merkittävästi niin maantieteellisesti kuin väestöltään. Kuka voisi väittää, että olosuhteet ovat samanlaiset esimerkiksi Lapissa ja Uudellamaalla, tai että itäsuomalaiset ovat samanlaisia kuin länsisuomalaiset?
Ei olekaan yllättävää, että maakuntien välillä on merkittäviä eroja sekä sosiaali- terveyspalveluiden menoissa että palvelujen tarpeessa. Näin ollen myös sote-rahoituksen eri allokointimenetelmät tuottavat varsin erilaisia lopputuloksia. Jos itsehallintoalueiden rahoitus järjestetään nykyisten menojen pohjalta, on lopputulos varsin erilainen, kuin jos rahoitusta ohjataan uudelleen alueen palvelutarpeen mukaan.
Oikeudenmukaisen ja samalla palveluiden tehokasta järjestämistä tukevan allokointiratkaisun löytäminen on ratkaisevaa sote-uudistuksen onnistumisessa.
Sote-uudistuksessa tavoiteltavat julkisen talouden säästöt vaativat päättäjiltä vahvaa ymmärrystä itsehallintoalueiden väestön sosiaali- ja terveyspalveluiden palvelutarpeista. Samalla tulisi pohtia vakavasti, mistä erot palvelutarpeeseen suhteutetuissa menoissa johtuvat, jotta niukat resurssit voidaan käyttää mahdollisimman tehokkaasti.

Todellisissa sote-menoissa isoja eroja

THL:n tuoreen tilaston avulla voidaan arvioida, minkälaisia eroja sosiaali- ja terveyspalveluiden menoissa ja tarpeissa oli itsehallintoalueiden pohjana käytettävissä maakunnissa vuonna 2014. Kullekin Manner-Suomen maakunnalle on laskettu niiden sote-menot asukasta kohti sekä maakunnan palvelutarpeet ja tarvevakioidut menot suhteessa maan keskiarvoon. Tulokset on esitetty kuvissa 1 ja 2.
Kuva 1. Sosiaali- ja terveydenhuollon nettomenot vuonna 2014 maakuntien mukaan,
indeksi (koko maa=100)
Kuva 2. Sosiaali- ja terveydenhuollon tarvevakioidut menot vuonna 2014 maakuntien mukaan,
indeksi (koko maa=100)
Maakuntien sote-menot näyttävät eroavan varsin paljon (kuva 1). Uusimaa järjesti sote-palvelut edullisimmin asukkaiden määrään suhteutettuna. Uusimaa käytti viime vuonna 2 585 euroa asukasta kohti eli noin 10 prosenttia vähemmän rahaa asukasta kohti kuin maassa keskimäärin (2 888 €). Uudenmaan lisäksi Päijät-Hämeen, Pohjois-Pohjanmaan ja Pirkanmaan sote-menot päätä kohti laskettuna olivat keskimääräistä matalampia.
Suurimmat sote-menot asukasta kohti olivat Etelä-Savossa, Kainuussa ja Lapissa. Rahaa sote-palveluiden järjestämiseen käytettiin noin 3 446–3 493 euroa, eli noin 19–21 prosenttia keskimääräistä enemmän. Euromääräisesti näissä maakunnissa käytettiin noin 900 euroa asukasta kohti enemmän sosiaali- ja terveysalan palveluiden järjestämiseen kuin Uudellamaalla.

Palvelutarpeen huomioiminen muuttaa kuvaa

THL:n tilastossa jokaiselle maakunnalle laskettiin kerroin, jolla kuvataan maakunnan asukkaiden sote-palvelujen tarvetta suhteessa koko maan keskiarvoon. Tarvekerroin perustuu tietoihin maakuntien väestön ikä- ja sukupuolirakenteesta, sairastavuudesta ja sosioekonomisesta asemasta.
Maakuntien sote-palvelutarpeissa on eroja. Seitsemässä maakunnassa palvelutarpeet poikkeavat yli 10 prosenttia koko maan keskimääräisestä. Palvelutarve oli Uudellamaalla ylivoimaisesti pienin, 12 prosenttia maan keskiarvoa pienempi. Myös Pohjanmaan, Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen palvelutarve oli maan keskiarvoa pienempi.
Kainuun ja Etelä-Savon maakunnissa palvelutarve oli puolestaan suurin, noin 17–18 prosenttia koko maan keskiarvoa suuremmat. Maakuntien välisiä eroja selittävät ainakin erot ikärakenteessa ja sairastavuudessa.
Kun maakuntien asukkaiden erilaiset palvelutarpeet (kuva 2) otetaan huomioon, tasoittuu kuva palveluihin käytetyistä menoista hieman.
Palvelutarpeet huomioiden Päijät-Häme sekä Pohjois-Pohjanmaa käyttivät sote-palveluidensa järjestämiseen vähiten rahaa, noin 8 prosenttia vähemmän kuin maassa keskimäärin.
Vastaavasti Lappi ja Pohjanmaa käyttivät 9–10 prosenttia keskimääräistä enemmän palvelutarpeella suhteutettujen sote-palveluiden järjestämiseen.

Palveluiden tehokkuus mukaan laskelmiin

Mikäli sote-palveluiden rahoituksen jakoperusteena käytettäisiin maakuntien palvelutarpeita, niin tällöin ne maakunnat, joiden tarvevakioidut menot ovat koko maan keskiarvon alapuolella, saisivat enemmän rahaa asukasta kohti kuin jos rahoitus ohjattaisiin todellisten kustannusten mukaan.
Näin esimerkiksi Etelä-Karjala saisi 141 euroa per asukas enemmän rahaa sote-palveluidensa järjestämiseen kuin jos raha jaettaisiin todellisten kustannusten mukaan. Vastaavasti naapurimaakunta Etelä-Savo saisi 117 euroa vähemmän rahaa asukasta kohti kuin todellisten kustannusten tapauksessa.
Palvelutarpeella suhteutetut menot eivät kuitenkaan välttämättä kerro, kuinka tehokkaasti sote-palvelut on maakunnassa järjestetty.
Tarvevakioidut menot eivät kerro suoraan, miten maakuntien kunnat käyttävät sote-palveluihin osoitetut rahat. Tilasto ei kerro mitään sote-palveluiden laadusta tai saatavuudesta eikä siitä voi myöskään tehdä päätelmiä alueiden yksityisten ja julkisten palveluiden käytöstä tai saatavuudesta. Tilasto ei myöskään ota huomioon olosuhdetekijöitä, jotka vaikuttavat sote-kustannuksiin erityisesti syrjäseuduilla.
Sote-rahoituksen yhteydessä olisikin tärkeää pohtia tarkkaan, minkälaisella rahanjakomenetelmällä voidaan taata sekä yhdenvertaiset että tehokkaat sote-palvelut itsehallintoalueiden asukkaille.
Keskeinen kysymys tulee olemaan, tullaanko allokoinnissa korostamaan itsehallintoalueiden todellisia sote-menoja vai palvelutarpeita ja olosuhdetekijöitä, kuten alueen laajuutta tai yhdyskuntarakennetta.

Lue lisää:

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *