Nuorten elämään liittyy tänä päivänä sen kaltaisia epävarmuustekijöitä, että monen nuoren saattaa olla vaikea katsoa luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Työ- ja opiskeluelämän haasteet, pandemioihin liittyvät uhkat, ilmastonmuutos ja digitalisoituneen yhteiskunnan riskit tietoturvan haavoittuvuuksista ovat asioita, jotka horjuttavat nuorten turvallisuudentunnetta.

Juuri pidetyillä valtakunnallisilla Nuorisotutkimuspäivillä pohdittiin myös sitä, onko koronapandemiasta tulossa uusi sukupolvikokemus, joka pysyvästi muokkaa parhaillaan nuoruuttaan elävien ihmisten elämää. Elämmekö nyt aikaa, joka kollektiivisessa muistissa tallentuu myöhemmin huolien vuosiksi?

Nuorten kysymyksiin ja huoliin on vastattava. On annettava selkeä viesti, että heidän näkemyksensä ovat tärkeitä ja että pelkoja voidaan yhdessä purkaa, ratkaisuja etsien.

Kapeneva nuoruus

Nuoruuden kehityksellisiin vaiheisiin kuuluvat suuret tunnemyllerrykset ylä- ja alamäkineen, vanhemmista irtautumisen ja itsenäistymisen prosessit sekä toisista nuorista erottautumisen ja yhteen liittymisen tasapainottelut.

Poikkeavina aikoina, kuten nyt koronapandemian aikana, nämä nuoruusiän tarpeet, kuten halu liittyä toisiin nuoriin, olla merkityksellinen osa kokonaisuutta ja saada vertaistukea, ovat olleet monin tavoin haasteellisia toteuttaa. Kuitenkin liittymisen tarve on nuoruuteen sisäänkirjoitettuna.

Toinen ihminen on toiselle ainutlaatuinen peili ja kasvun mahdollisuus. Nyt suhteissa olo on ollut hankalaa ja vaatinut uudelleen ajattelua monella tapaa.

Koronan vaikutukset nuorten hyvinvointiin

Nuorten mielenterveysongelmista ja avun saamisen puutteista on keskusteltu julkisuudessa viime aikoina paljon. Koronapandemian aikana rajoittuneet ihmiskontaktit, etäopiskelu ja työnsaantivaikeudet ovat aiheuttaneet nuorille sosiaalisen elämän kaventumista ja  ongelmia arjen rytmin hallinnassa.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tuoreen selvityksen mukaan korona-aika on lisännyt myös opiskelijoiden mielenterveys- ja päihdeongelmia. Kyselyyn vastanneista  opiskeluterveydenhuollon toimijoista 40 prosenttia koki huolen opiskelijoiden hyvinvoinnista huomattavasti suuremmaksi kuin vuotta aikaisemmin.

Erityistä huolta eristäytymisen aikana ovat herättäneet erityisesti ne nuoret, joilla oli jo ennen korona-aikaa päihde- ja mielenterveysongelmia tai muita vaikeuksia elämässään.

Kestävän hyvinvoinnin tavoittelu on kaikkien yhteinen asia. Nuorten kanssa elävien ja toimivien aikuisten on varmistettava, että nuorten ajatuksia kuullaan, kunnioitetaan ja niihin tartutaan. Aidot osallisuuden kokemukset synnyttävät puolestaan sitoutumista. Kohtaamisen ja kuulluksi tulemisen varmistaminen on mahdollista lisäämällä läsnä olevien ammattilaisten saatavuutta nuorten arjessa.

Kohtaaminen on erityisen merkityksellistä nuoren elämässä. Parhaimmillaan kohtaaminen tukee nuoren minuuden uudenlaista löytämistä toisen ihmisen hyväksymisen kautta. Tulla hyväksytyksi ja tunnistetuksi omana itsenään, ei työntekijänä, opiskelijana tai harjoittelijana, on kaikille tärkeää. Valitettavasti tämä ei toteudu kaikkien nuorten kohdalla.

Erityisen huolen aiheena ovat työelämän ja koulutuksen ulkopuolella olevat nuoret. Pahimmillaan nuori kokee ulkopuolisuutta ajatellen, ettei kuulu mihinkään. Mahdollistuuko silloin nuoren osallisuuden kokeminen? Pitäisikö puhua nuorten syrjäytymisen sijaan nuorten syrjäyttämisestä, kuten Katariina Mertanen pohtii tuoreessa väitöskirjassaan.

”Nähkää itsenne tavalla, jota muut eivät voi uskoa” (Kamala Harris)

Meillä aikuisilla on erityinen vastuu  siitä, minkälaista kuvaa me luomme nuorista, marginalisoimmeko nuoria puheillamme entistä enemmän. Puhummeko nuorista ja tietyistä ryhmistä kasvottomana joukkona sen sijaan, että puhuisimme yksittäisistä ihmisistä ja pohtisimme heidän yksilöllisiä avun ja tuen tarpeitaan.

Negatiivisen palautteen sijaan tulisi kiinnittää huomiota pärjäävyyteen ja selviytymiseen. Nuori kasvaa myönteisyydestä ja rakentavasta palautteesta, ei sormella osoittelusta.

Aikuisten tehtävänä on opastaa, innostaa ja auttaa uuden äärelle. Tarjota valintojen paletti ja sopiva sivellin. Kehittää palveluita niin, ettei kukaan pääsisi tippumaan ja  vahvistaa niitä rakenteita, jotka syrjäyttämisen ja eriarvoistamisen sijaan kannattelevat nuoria.

Lue lisää:

Hakulinen, Tuovi; Hietanen-Peltola, Marke; Hastrup, Arja; Vaara, Sarianna; Jahnukainen, Johanna; Varonen, Päivi (2020) ”Pahin syksy ikinä”: Lasten, nuorten ja perheiden peruspalvelut koronasyksynä 2020. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Covid19-epidemian vaikutukset hyvinvointiin, palvelujärjestelmään ja kansantalouteen: Asiantuntija-arvio, syksy 2020. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Nuorten syrjäytymistä ehkäistään yksilötasolla – rakenteelliset ongelmat jäävät huomiotta. Helsingin yliopiston väitösuutinen 23.11.2020.

Kommentit

Johanna Jahnukainen THL

15.12.2020 16:19

Hei,

kiitos kun jaoit tarinasi. Kirjoituksesi herättää paljon ajatuksia. Kuvaat hyvin sitä, miten haastavaa nuoruus voi ajoittain olla ja miten monilla asioilla voi olla vaikutusta myös myöhempään elämänkulkuun. Nuoruuteen liittyy myös suuria voimavaroja, kuten kyky pitää itsestä huolta sekä ystävät, jotka voivat auttaa selviämään vaikeistakin ajoista. Tarinasi on hyvä esimerkki siitä, että meillä on paljon kehitettävää palveluiden kyvyssä tukea nuorta.

Kirjoittajat
Päivi Känkänen ja Johanna Jahnukainen

Sami

12.12.2020 08:55

7-8 vuotiaana vanhimpana lapsena 5 henkisessä perheessä tunsin velvollisuutta turvata 2 pikkusiskoni nukkumisen, kun molemmat vanhemmat kävivät baarissa ryyppäämässä melkein joka viikonloppu. Viikolla normaalisti ala-asteella käyvä ja perjantai ja/tai lauantai aamu 4 asti valvova. Oikeat ongelmat alkoivat 10 vuotiaana, kun sairastuin tyypin 1 diabetekseen. Syytän vanhempiani siitä, miten huonoon kuntoon jouduin, ennen kuin minut vietiin sairaalaan. Piikkikammoisena pakkopiikittämisen kanssa taistellessa sain koulukavereilta ja muilta nuorilta apua päivittäin. Aikuisilta ihmisiltä en tuntenut saavan mitään apua diabeteksen toteamisen ulkopuolella. Minun ollessa 14 vuotias, monet aikuiset päättivät, että oli aika laittaa minut suljetulle osastolle. Samalla aikuiset varmistivat, että minut erotettiin kavereistani. Tähän päivään saakka taistelussa päivittäisen piikkikammon kohtaamisen kanssa, kaverini olivat ainoa tuki. 14 vuotiaana yhtäkkiä yksinäistyin täysin. Peruskoulun käytyä aloitin suoraan ammattikoulun. Elektroniikka-asentajan ammatin suoritin hyväksytysti. Ammattikoulussa kiusatuksi tulleena mikään opittu ei jäänyt oikeasti mieleen. Kavereita ei ollut. Vihasin omia vanhempiani.

18-20 vuotiaana kokeilin paria kesätyötä ja koulutusta nuorille aikuisille. 20 vuotiaana itse hakeuduin asiakkaaksi mielenterveystoimistolle ja sain ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti apua. Tämä apu ei kuitenkaan kauaa kestänyt, kun terapeutti joutui muuttamaan paikkakunnalta pois hänen oman perheensä asioiden vuoksi. Olin tässä vaiheessa ollut 6 vuotta ilman kavereita. Ei palkkatöitä. Asuin vanhempieni luona, joita vihasin aidosti. Tunsin oloni erittäin yksinäiseksi. Aloitin noin 21 vuotiaana kuntouttavat työtoiminnat. Kaikkien ihmisten kanssa en tullut toimeen, mutta oli mukavaa kun oli ihmisiä, joita pystyin kutsumaan työkavereiksi. Välillä oli paljon poissaoloja paniikkikohtausten ja diabeteksen ongelmien takia. 24 vuotiaana muutin yksin asumaan. 29 vuotiaana jäin kokonaan pois kuntouttavista työtoiminnoista. 30 vuotiaana hakeuduin takaisin mielenterveystoimistolle asiakkaaksi sillä mielin, että haluan asioiden oikeasti muuttuvan. Haluan ja tarvitsen oikeasti apua diabeteksen, piikkikammon, paniikkikohtausten ja normaalien päivittäisten askareiden kanssa. Nyt 31 vuotiaana edelleen työttömänä, yksin asuvana ilman kavereita. Ilman Korona tilannetta olisin täsmälleen samanlaisessa tilanteessa. Käyn vain kerra viikossa asunnostani ulkona. Vaikka minun elämässä on ollut muita ihmisiä melkein kokoajan, silti väitän, että olen ollut yksin 17 vuotta. Siitä huolimatta, että olen asiakkaana mielenterveystoimistolla, en näe asioiden oikeasti muuttuvan vuosiin. Näen mun 14 vuotiaana kokemani suljetun osaston jakson ns. laastarina. Silloin kukaan ei edes yrittänyt ottaa selville syitä mun käytöksille. Piikkikammo, diabeteksen toteaminen ja suljettu osasto ovat jättäneen erittäin kovat traumat. Kärsin päivittäin takaumista.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *