Opiskeluhuollolle suurempi rooli lasten ja nuorten mielenterveysongelmien hoitamisessa

Opiskeluhuolto on lasten ja nuorten arkiympäristöön viety hyvinvointia edistävä peruspalvelu. Työtä toteutetaan sekä koko kouluun kohdistuvana yhteisöllisenä opiskeluhuoltona että yksilökohtaisena opiskeluhuoltona eli kouluterveydenhuollon sekä kuraattorin ja psykologin palveluina.

Opiskeluhuollon potentiaali mielenterveyden tukemisessa tai pulmien hoidossa jää osin hyödyntämättä. Yhteisölliseen opiskeluhuoltoon ei panosteta riittävästi ja osalle opetushenkilöstöä oma rooli tässä työssä on edelleen epäselvä. Vahvassa on myös vanha käsitys opiskeluhuollosta vain kuraattori- ja psykologityönä, jota johdetaan erillisistä ”opiskeluhuollon yksiköstä”.

Opiskeluhuoltopalveluissa on myös puutteita. Kuraattori- ja psykologipalveluissa on suuria eroja sekä henkilöstöresursseissa että työn sisällöissä. Vain 8 prosentissa terveyskeskuksista toteutuu koululääkärin henkilöstömitoitussuositus. Terveystarkastukset eivät toteudu kaikkialla ja niitä toteutetaan kiireessä ja kaikille sisällöltään täysin samanlaisina, vaikka niiden tarkoituksena on ollut vastata erityisesti yksilöllisiin tarpeisiin.

Osin näitä puutteita paikkaamaan kouluihin tulee jatkuvasti lisää uusia ammattiryhmiä, joiden taustakoulutus, työnkuvat, suhde lainmukaiseen opiskeluhuoltoon sekä asiakasrekisterit ja työn vastuutahot ovat vaihtelevia ja osin epäselviä. Kaikkien uusien toimijoiden kerrotaan tekevän yhteisöllistä työtä, mutta myös tapaavan oppilaita matalalla kynnyksellä ja keskustelevan luottamuksellisesti. Toimijat tuntevat opiskeluhuoltolain ja sen velvoitteet huonosti, eivätkä huolet aina tule riittävän ajoissa opiskeluhuollon palvelujen tietoon.

Keskustelutahojen lisääntyessä opiskeluhuollon monialainen yhteistyö muuttuu tietosuojan näkökulmasta entistä haastavammaksi. Myös mielenterveyspulmista kärsivän oppilaan hoitopolku hämärtyy. Joskus nuori voi esimerkiksi ohjautua erityistason mielenterveyspalveluihin kokonaan ilman kouluterveydenhuollon arvioita psyykkisestä ja somaattisesta terveydestä.

Lapsille ja nuorille ei ole olemassa rakenteeltaan ja laadultaan yhtenäistä perustason mielenterveyspalvelua, vaikka mielenterveysongelmien on arvioitu muodostavan 60-70 prosenttia heidän tautitaakastaan. Hoitoa tarvitsevat lapset ja nuoret sekä heidän perheensä ovat hyvin eriarvoisessa asemassa eri kunnissa ja eri puolilla maata.

Kouluterveydenhuoltoa olisikin pysyvästi vahvistettava psykiatrisilla sairaanhoitajilla. Kuntien tämänsuuntaiset kokeilut ovat olleet rohkaisevia. Kokonaisuuden kannalta on tärkeää, että psykiatriset sairaanhoitajat toimisivat osana kouluterveydenhuoltoa. Näin muodostuisi tehokas moniammatillinen tiimi, jolle tiedonkulku ei olisi ongelma vaan yhteinen potilasrekisteri varmistaisi oppilaan tukemisen ja hoitamisen kokonaisvaltaisesti. Hoito olisi myös leimaamatonta ja helppoa vastaanottaa, kouluterveydenhuollossa kun käyvät kaikki.

Suositusten mukainen henkilöstömitoitus mahdollistaisi koululääkärin ja terveydenhoitajan työparityöskentelyn ja siten oppilaan ja koko perheen tuen tarpeiden yksilöllisen huomioimisen terveystarkastuksissa. Lääkärille jäisi suuri osa työajasta tarpeenmukaisille lisäkäynneille ja hän voisi toimia myös psykiatrisen sairaanhoitajan työparina. Tällaiseen kouluterveydenhuoltoon olisi helppo tuoda lasten- ja nuorisopsykiatrisesta erikoissairaanhoidosta konsultatiivista tukea sekä järjestää yhteisiä asiakastapaamisia. Näin voitaisiin hoitaa lievät ja kenties osa keskivaikeistakin mielenterveyspulmista osana kouluterveydenhuoltoa. Yhteistyö opettajien kanssa olisi myös helppo toteuttaa.

Hienoa olisi, jos tiimiin saataisiin mukaan myös opiskeluhuollon psykologit ja kuraattoritkin. Silloin tiimityö alkaisi jo muistuttaa psykiatrisen erikoissairaanhoidon tiimejä, sekä monialaisuudessaan että toimintamahdollisuuksiltaan. Tiimi voisi myös toteuttaa erilaisia ryhmäinterventioita koulussa, esimerkiksi aggression ja stressin hallintaan sekä depression ja sosiaalisten pelkojen hoitoon liittyen.

Yhteisöllinen opiskeluhuolto on ensisijaista ja tehtävä kuuluu kaikille koulun aikuisille. Työn laadun ja työajan riittävyyden näkökulmista olisi kuitenkin välttämätöntä tarkemmin määritellä se, ketkä ammattilaiset koulussa keskittyvät yhteisölliseen työhön ja ketkä yksilökohtaiseen.

Kouluterveydenhuollon osaaminen on vahvinta yksilökohtaisessa työssä, esimerkiksi mielenterveyspulmien arvioinnissa ja hoidossa. Yhteisöpedagogit, nuorisotyöntekijät ja tietenkin opettajat ovat yhteisöllisen työn parhaita taitajia ja heidän tulisi priorisoida tätä työssään. Yhteistyö on tietenkin välttämätöntä kaikessa opiskeluhuoltotyössä.

Nuoret itse haluavat apua mielenterveysongelmiinsa nimenomaan kouluissa ja oppilaitoksissa. Paremmin resursoitu ja psykiatrisilla sairaanhoitajilla vahvistettu kouluterveydenhuolto voisi toimia koululaisten perustason mielenterveyspalveluna ─ kesälläkin.

Olisiko vihdoin myös aika yhtenäistää kaikkien opiskeluhuoltopalvelujen järjestäminen? Terveydenhuoltolaissa voitaisiin määritellä pelkkien koulu- ja opiskeluterveydenhuollon tehtävien lisäksi opiskeluhuollon palvelujen tiimin tehtävät sekä yhteiset asiakkaat ja rekisteri, jolloin yhdessä toimiminen helpottuisi.

Perusterveydenhuollon mielenterveyspalvelut koululaisille ja toisen asteen opiskelijoille on tarkoituksenmukaista rakentaa opiskeluhuoltopalvelujen perustalle lasten ja nuorten arkiympäristöön.

Kirjoitus on julkaistu alun perin alio-kirjoituksena Turun Sanomien mielipidesivuilla 9.6.2019.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.