Maaliskuussa 2020 Suomi otti käyttöön koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi ennennäkemättömät rajoitustoimet, joiden vaikutuksista ei ollut aiempaa kokemusta.
Rajoitustoimien ansiosta epidemian ensimmäisen vaiheen vaikutukset kansalaisten terveyteen jäivät ennakoitua vähäisemmiksi. Joidenkin arvioiden mukaan väestön kokonaishyvinvointi jopa parani kevään aikana.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimusten perusteella rajoitustoimista kärsivät eniten ne, jotka tarvitsevat sosiaalipalveluita: ikääntyneet, tukea tarvitsevat lapsiperheet, mielenterveyskuntoutujat ja ihmiset, joilla on monia ongelmia. Rajoitukset lisäsivät ruoka-avun tarvetta. Yksinäisyys ja eristäytyminen pahensivat mielenterveys- ja päihdeongelmia.
Apua tarvitsevien tilannetta pahensi se, ettei rajoitustoimien vaikutuksia ollut ennakoitu. Julkisten sosiaalipalveluiden järjestäjillä ei ollut valmiussuunnitelmia. Palveluita suljettiin, rajoitettiin tai muutettiin ilman aiempaa kokemusta tai tietoa.
Henkilökohtaiseen tapaamiseen perustuvat palvelu- ja työmuodot keskeytettiin lähes koko maassa, vaikka epidemian keskus oli Etelä-Suomessa. Jälkikäteen arvioiden päätös aiheutti enemmän haittaa kuin hyötyä.
Sosiaalipalveluissa otettiin käyttöön korvaavia yhteydenpidon muotoja, kuten puhelin-, verkko- ja pikaviestintäpalveluja. Monet sosiaalipalveluja ja Kelan palveluita tarvitsevat eivät kuitenkaan osanneet käyttää näitä kanavia tai eivät hyötyneet niistä. Huolestuttavinta on, että lakisääteisiä palveluja ei kyetty tarjoamaan kaikista heikoimmassa asemassa oleville – kuten ikääntyneille, jotka olivat kotona karanteeninomaisissa olosuhteissa.
Sosiaalihuollon päivystysjärjestelmä sisältää kriisi-, päivystys- ja turvakotitoimintoja, joiden kokonaisuutta äkillistä apua tarvitsevan on vaikea hahmottaa. Se näkyy esimerkiksi, jos yksinäisyys alkaa tuntua ahdistavalta.
Järjestöt, seurakunnat ja vapaaehtoiset tarjosivat vaikeassa tilanteessa oleville esimerkiksi ruoka-, asiointi- ja keskusteluapua. Rajoitustoimet – kuten suositus olla tapaamatta yli 70-vuotiaita ja muita riskiryhmiin kuuluvia – vaikeuttivat auttamista.
Osa rajoitustoimista jatkuu yhä. Esimerkiksi monet ikääntyneiden ja päihdeongelmaisten päivä- ja ryhmätoiminnot ovat edelleen kiinni.
Loppukeväästä 2020 koottu sosiaalibarometri toi esiin merkittäviä alueellisia eroja siinä, miten asiakkaiden tarpeisiin kyettiin vastaamaan.
Epidemian alkuvaiheessa arvioitiin yleisesti, että isoilla kaupungeilla ja yhteistoiminta-alueilla olisi paremmat mahdollisuudet varautua tilanteeseen. Sosiaalibarometrin mukaan väestöltään suurten alueiden edustajat eivät kuitenkaan katsoneet suoriutuneensa epidemian aikana paremmin kuin pienemmät alueet. Pienemmät alueet kykenivät päinvastoin oman arvionsa mukaan vastaamaan sosiaalityön ja osin myös vanhuspalveluiden tarpeeseen paremmin kuin asukasluvultaan suuremmat alueet.
Pienempien alueiden edustajat osasivat myös arvioida paremmin, miten vaikkapa muistisairaiden ikääntyneiden, omaishoitajien ja tukea tarvitsevien ikääntyneiden tarpeisiin alueella oli vastattu. Mielenterveyskuntoutujien palvelutarpeisiin kyettiin vastaamaan paremmin kuin suurilla alueilla.
Lakisääteisiä sosiaalipalveluja ei voida edes äkillisissä kriiseissä vierittää kolmannen sektorin ja vapaaehtoistoiminnan vastuulle.
Sosiaali- ja terveydenhuollon päivystysjärjestelmän on oltava nykyistä selkeämpi, kun ihminen tarvitsee kiireellistä apua.
Sosiaalipalveluiden joustavuutta ja resilienssiä on parannettava, jotta palvelut eivät kriisitilanteissa hyydy ja jotta asiakkaat eivät jää heitteille. Laajan yhteiskunnallisen kriisin kohtaaminen edellyttää valtakunnallista valmiussuunnitelmaa heikompiosaisten palveluiden turvaamiseksi.
Tällaiset valmiussuunnitelmat niveltyisivät hyvin osaksi sote-uudistusta suunniteltujen maakunnallisten sosiaali- ja terveydenhuollon valmiuskeskusten toimintaa.
Kirjoitus on julkaistu alun perin Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 18.9.2020.