Hiljattain uutisoitiin, että tuleva Uudenmaan maakunta joutuisi säästämään miljardi euroa sote-menoissaan ensi vuosikymmenellä.  Jos 4,6 miljardista eurosta pitäisi tinkiä reipas viidennes, tietäisi se rankkoja aikoja maakunnan asukkaille. Tällainen leikkaus ei onnistunut edes 1990-luvun lamavuosina, eikä se onnistu nytkään.

Jokainen maakunta saa ensi vuosikymmenellä aavistuksen verran nykyistä enemmän rahaa soten järjestämiseen. Myös Uusimaa. Pulma on se, että rahoitus kasvaa vähemmän kuin väestön palvelujen tarve. Rahoitus jää jälkeen palvelujen tarpeesta kaikissa maakunnissa.

Tämä johtuu hallituksen tavoitteesta hidastaa ennakoitu 10 miljardin euron sote-menojen kasvu 7 miljardiin euroon vuoteen 2030 mennessä. Tämä onnistuu, kun menojen kasvu hidastuu 0,9 prosenttiin vuodessa aiemmasta 2,4 prosentin kasvuvauhdista.

Uudenmaan osuus tästä 3 miljardia hitaammasta menojen lisäyksestä vastaa maakunnan väestöosuutta. Suurin maakunta, suurin taakka.

Pienemmillä maakunnilla ei tosin ole yhtään sen helpompaa, varsinkaan kun kuluja säästävästä integraatiotavoitteesta on pitkälti luovuttu ja valinnanvapauden laajeneminen todennäköisesti kasvattaa menoja. Toimintaa voidaan aina toki tehostaa ja tuottavuutta parantaa, mutta ei ole uskottavaa, että näillä toimilla päästään 3 miljardin tavoitteeseen.

Jo pari vuotta sitten NHG:n valtioneuvoston kanslialle laatima selvitys kertoi, että sote-uudistuksella voitaisiin kyllä säästää kolme miljardia euroa, jos kaikki tuottajat pystyisivät tuottamaan sote-palvelut yhtä kustannustehokkaasti, so. yhtä halvalla kuin paras tuottaja. Tämä ei käytännössä tietenkään ole mahdollista, koska jotkut jäävät jälkeen, vaikka kuinka yrittäisivät.

Tuottajien välisestä kilpailustakaan ei todennäköisesti ole paljoa rahallista iloa maakunnalle. Tuottajat kilpailevat asiakkaista laadulla, eivät hinnalla. On vaikea nähdä, millä mekanismilla mahdolliset tuottavuushyödyt siirtyisivät maakunnille ja veronmaksajille, kun valinnanvapausmarkkinat avautuvat yrityksille ilman hintakilpailua.

Soten rahoitus irrotetaan väestön palvelujen tarpeesta

Käytännössä tavoite menojen hillitsemisestä saavutetaan irrottamalla soten rahoitus väestön palvelujen tarpeesta. Menojen todellinen kasvu korvataan maakunnille vain osaksi ja maakuntien kustannustason kehitystä seurataan uudella maakuntaindeksillä, jolla ei ole paljoa tekemistä soten kanssa. Näin siitä huolimatta, että valtaosa maakunnan menoista ja henkilöstöstä muodostuu sotesta.

Niinpä maakuntien rahoitukseen vaikuttaa enemmän yleinen ansiotason kehitys (paino 45 %) kuin soten henkilöstömenojen kehitys. Rahoitus riippuu myös kuluttajahintojen muutoksesta (paino 40 %), kuten banaanien hintakehityksestä, mutta ei esimerkiksi sairaalatarvikkeiden hinnoista. Vain maakuntien maksamilla sosiaaliturvamaksuilla (paino 15 %) on suora yhteys maakunnan menoihin.

Kaiken lisäksi maakunnat ovat yhteisvastuussa sote-menoista. Jos yksittäinen maakunta joutuisi vakaviin talousvaikeuksiin, muut maakunnat joutuisivat tulemaan apuun. Maakunnan taloutta ei paikattaisi valtion kassasta, vaan vähentämällä soten rahoitusta muilta maakunnilta.

Mitä vähintään pitäisi tehdä rahoituksen korjaamiseksi?

Sote-menojen kasvun rajoittaminen on sinänsä veronmaksajien näkökulmasta perusteltua. Uudistuksen uskottavuutta parantaisi, jos hyväksyttäisiin se tosiasia, ettei poliittisilla päätöksillä ja lainsäädännöllä voi kovin lyhyellä aikavälillä vaikuttaa väestön vanhenemiseen ja kasvaviin palvelutarpeisiin ja menoihin.

Kun palvelut on joka tapauksessa turvattava, luontevaa on, että menojen sallitaan kasvavan väestön palvelutarpeiden mukaisesti eli valtiovarainministeriön kestävyysvajelaskelmissa käyttämän 1,5 prosentin verran vuodessa.

Tämän lisäksi maakuntaindeksin rakenne olisi korjattava vastaamaan maakuntien soten todellista kustannustason muutosta. Itsestään selvää on, että maakuntien rahoitusta tulee tarkistaa, jos eduskunta muuttaa niiden tehtäviä

Olivatpa ajat hyvät tai huonot tai hallituksen kokoonpano millainen tahansa, peruspulma pysyy. Väestö ikääntyy, palvelujen tarve kasvaa ja niin myös paine sote-menoja kohtaan. Tämä on perussyy tarpeelle uudistaa sote-järjestelmää syvällisesti ja pyrkiä hidastamaan sote-menojen kasvua.

Kirjoitus on julkaistu hieman lyhyempänä Helsingin Sanomien mielipidesivuilla 5.4.2018

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *