Talous on liian tärkeä elämänalue jätettäväksi taloustieteilijöille, kuulee väitettävän aina silloin tällöin. Silti ekonomistit hallitsevat talouskeskustelua ja näkyvät arvioivan yhteiskuntapolitiikan painotuksia laajemminkin, tuoreena esimerkkinä oppivelvollisuudesta käytävä keskustelu (ks. esim. Etlan Vesa Vihriälän kolumni).
Harvemmin yhteiskunnan kehitystä kommentoivat enää muut yhteiskuntatieteilijät, paria näkyvää sosiaalipoliitikkoa lukuun ottamatta.
Taloustutkimuksen kapeaan näkökulmaan kiinnitti äskettäin huomiota myös taloustieteen supertähdeksikin tituleerattu ranskalainen Thomas Piketty kirjassaan Pääoma 2000-luvulla. Kuten Piketty (mt., 40) itse toteaa: ”Taloustiede ei suoraan sanottuna ole vieläkään päässyt irti lapsellisesta kiintymyksestään matematiikkaan ja täysin teoreettisiin mutta usein ideologisesti vinoutuneisiin spekulaatioihin.” Hän puolustaa ajatusta käytännönläheisestä, tieteenrajat ylittävästä tutkimuksesta, joka yhdistäisi talous-, sosiaali- ja historiatieteitä monipuolisesti.
Pikettyn mielestä taloustieteelle oli virhe pyrkiä erottautumaan muista yhteiskuntatieteistä, sillä erityisyys on este tieteenalan kehitykselle.
Tieteenalojen erikoistuminen rajoittaa laaja-alaisten ilmiöiden ymmärtämistä
Mutta miksi tieteenalojen yhä pidemmälle menevä erikoistuminen olisi ongelma? Onhan yhteiskunta muutenkin jakautunut sektoreihin ja työelämässä ammatitkin ovat pitkälle erikoistuneita. Eikö ole vain hyvä, että aivokirurgi keskittyy töihinsä ja finanssimeklari oman asiantuntemuksensa alaan? Harva toivoo hampaidensa hoitajaksi agronomia.
Ennen kaikkea tieteenalojen yhä pidemmälle etenevä erikoistuminen rajoittaa laaja-alaisten ilmiöiden ymmärtämistä ja sitä kautta tietoon perustuvan päätöksenteon mahdollisuuksia.
Etenkin kun kuitenkin puhutaan viheliäisistä ongelmista (wicked problems) tai niinkin vaikeasti hallittavasta ja hahmotettavasta aihepiiristä kuin taloudellinen kehitys, myös muunlainen asiantuntemus on tarpeen.
Seuraavassa muutama esimerkki.
Piketty pohdiskelee oman analyysinsa ohessa globaalien suuryritysten johtajien palkkojen kehitystä ja osoittaa, että 1980-luvulta alkaen ne ovat karanneet täysin omiin sfääreihinsä. Ylimpien johtajien palkoista päättävät yleensä joko he itse tai jokin palkitsemiskomitea, jonka jäsenet nostavat itsekin reipasta palkkaa. He ovat esimerkiksi toisten suuryritysten johtajia.
Pikettyn tulkinnan mukaan kehitystä ei voi selittää taloudellisin tai tulosperustein vaan taustalla on pikemminkin kulttuurinen muutos, jonka myötä satumaisia johtajapalkkioita on alettu sietää aiempaa paremmin siihen pisteeseen, että niistä on muodostunut sosiaalinen normi.
Huippupalkka ei siis välttämättä ole osoitus huippujohtajuudesta.
Tarinat pyörittävät taloutta
Myös äskettäin edesmennyt Kauppalehden päätoimittaja Lauri Helve arvioi, että pörssikurssien ja markkinavoimien odotusten selittäminen on tarinoiden aikakaudella aikaisempaa selvemmin sosiologien kuin (pörssi)analyytikoiden alaa. ”Tarinallisuudella” Helve tarkoitti etenkin sitä, että kursseja liikuttavat voimakkaasti mielikuvat, odotukset, huhut ja uskomukset. Tätä hyödynsi verrattomasti muun muassa Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perä. Näitä tarinoita välittävät puolestaan markkinashamaanit eli analyytikot. Helve sen sijaan peräänkuulutti markkinasosiologiaa tulkitsemaan pörssin kehitystä. Hän ehdotti jopa alan oppituolia Helsingin yliopistoon.
Kolmas esimerkki liittyy tunnettuun hyvinvoinnin mittaamisen ongelmaan, jota sitäkin on (myös) taloustieteilijöiden voimin eritelty: etunenässä nobelistien Joseph Stiglitz ja Amartya Sen yhdessä Jean-Paul Fitoussin kanssa muodostama komitea.
Vaikka vaihtoehtoisia mittareitakin on, bruttokansantuotetta käytetään edelleen etenkin valtioiden hyvinvoinnin mittana. Näin siitäkin huolimatta, että BKT:ta kasvattaa kuitenkin myös sellainen taloudellinen toiminta, joka ei millään tavoin lisää hyvinvointia, kuten rikollisuus ja onnettomuudet. Sen sijaan siinä ei huomioida esimerkiksi hyödyketuotannon sosiaalisia haittoja tai ekologisia seurauksia.
Sosiaalisten vaikutusten analyysi mukaan
Yleisemmin kysymys on kyvyttömyydestä havaita, eritellä ja ymmärtää niitä perustavia ehtoja, jotka määrittävät inhimillistä toimintaa, johon taloudellinenkin toimeliaisuus lukeutuu. Olivatpa ehdot sosiaalisia, psykologisia tai biologisia, niitä ei huomioida dynaamisissakaan ekonometrisissa malleissa, staattisista puhumattakaan.
Taloudellisen toiminnan sosiaalisesta ehdollistumasta käyköön esimerkkinä se, kun lainaan juoppouteen taipuvaiselle kaverilleni 300 euroa hyvin tietäen, etten tule saamaan rahaa takaisin koskaan. Tai kun autoliikkeeni ahdinkoa lieventääkseni tartun nigerialaiskirjeeseen ja lahjoitan huijareille viisinumeroisen summan rahaa pahoista aavisteluista ja ystävien varoituksista huolimatta.
Kaikkiin taloudellisiin analyyseihin tulisi liittää sosiaalisten ja mielellään myös ympäristövaikutusten analyysi tai vähintään arviointi. Lisäksi taloustieteen opetukseen on sisällytettävä muun yhteiskuntatieteen opetusta vähintään 60 opintopistettä. Budjettikirjaa on täydennettävä arviolla toteutuvien muutosten sosiaalisista seurauksista. Samalla on syytä kehittää sosiaalisten ennusteiden teoriaa ja empiiristä analyysiä.
Lisäksi suosittelen valtiovarainministeriön virkamiehille käytännön perehtymistä sosiaalityöhön.
Kirjallisuutta
Piketty, Thomas: Pääoma 2000-luvulla. Into Kustannus 2016.
Simpura, Jussi: Stiglitzin komissio paaluttaa yhteiskuntien edistyksen ja hyvinvoinnin mittaamisen tämän päivän maailmaan. Yhteiskuntapolitiikka 74 (5), 554–559, 2009.