Ratkaiseva hetki yhteisvanhemmuuden eli vanhempien keskinäisen yhteistyön syntymiselle on ensimmäisen lapsen odotus ja syntymä. Juuri tuolloin vanhemmat neuvottelevat ja sopivat, miten he käytännössä järjestävät yhteisen lapsensa hoidon kotona ja jakavat perhevapaita sekä vastuita työelämässä.
Me suomalaiset pidämme liki itsestään selvänä vanhemmuuden vastuiden tasajakoa puolisoiden kesken. Monissa muissa kulttuureissa hoitovastuun kantaa pääasiassa äiti sekä ydinperhettä laajempi sosiaalinen verkosto ja laajennetun perheen aikuiset, usein naispuoliset jäsenet.
Perheiden lastenhoidon ja vanhemmuuden ratkaisut eivät tapahdu tyhjiössä. Näitä ratkaisuja ohjaavat yhteiskunnan perheille tarjoama institutionaalinen tuki eli vanhempien oikeus perhe-etuuksiin ja pääsy palveluihin sekä kussakin yhteiskunnassa vallitsevat arvot, asenteet ja ideaalit.
Kolme erilaista mallia yhteisvanhemmuudesta
Äskettäin julkaistussa tutkimuskatsauksessa tunnistimme tutkimuskirjallisuudesta kolme erilaista mallia nähdä yhteisvanhemmuus ja sen merkitys laajemmassa sosiokulttuurisessa kontekstissa: sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen (tasa-arvomalli), perheyhteisön solidaarisuuden lujittaminen (perhesolidaarisuus-malli) ja haavoittuvassa asemassa olevien vanhempien tukeminen (sosiaalisen tuen malli).
Suomessa, jossa on vallalla tasa-arvomalli, oletamme, että lapsen hoidosta päävastuun kantavat yhdenvertaisesti lapsen molemmat vanhemmat, ja tähän myös perhepolitiikkamme perhevapaineen ja varhaiskasvatuspalveluineen vanhempia kannustaa.
Perhearvoja korostavissa maissa yleisenä käytäntönä on, että lasten hoidossa ja kasvatuksessa on mukana vanhempien lisäksi isovanhempia ja muita läheisiä sukulaisia. Tällainen lähiaikuisten tarjoama perhesolidaarisuus on tervetullut ja usein myös välttämätön keino saada turvaa ja konkreettista apua uusille vanhemmille tilanteissa, joissa tukipalvelut ovat ohuet tai olemattomat. Samalla uusille vanhemmille siirretään kulttuurista esimerkkiä kollektiivisen ja familistisen perhekulttuurin toimintatavoista ja yhteisöllisestä vastuunkannosta.
Tilannetta ei kuitenkaan pidä tulkita niin, etteikö myös sukupuolten tasa-arvoon nojaavissa Pohjoismaissa lapsen huolenpitoon osallistuisi muita perheenjäseniä. Osallistuu kyllä, mutta isovanhempien tai lähisukulaisten hoitoapu ei ensisijaisesti perustu välttämättömyyteen järjestää lapsen hoito, vaan heidän omaan haluunsa olla osallisena lapsenlapsensa elämässä. Sillä, vaikka sukulaisapua ei olisi, vanhemmat pystyvät hyvinvointivaltion tarjoamien perhe-etuuksien ja vapaiden varassa järjestämään lapsen hoidon.
Aina vanhemman rinnalla ei ole kumppania tai puolisoa tai vanhemmat ovat iältään hyvin nuoria. Tällöin vastuuta lapsesta jakaa vanhemman (useimmiten äidin) kanssa tämän oma vanhempi, hänkin usein äiti. Yhteisvanhemmuus sosiaalisena tukena-mallissa vahvistetaan erityisesti haavoittuvissa oloissa elävien äitien mahdollisuuksia huolehtia lapsesta ja saada rinnalleen luotettava aikuinen. Teini-ikäisten vanhempien kohdalla kyse on lähipiirin tarjoaman avunannon välttämättömyydestä.
Mitä voimme oppia yhteisvanhemmuuden erilaisista kehyksistä ja lähestymistavoista?
Saatamme ajatella, että koska Suomessa on erinomainen perhevapaajärjestelmä ja kattavat neuvola- ja varhaiskasvatuspalvelut, meidän ei tarvitse lujittaa perheyhteisön keskinäistä yhteisvastuullisuutta tai panostaa vanhempien sosiaaliseen tukemiseen. Kuitenkin vanhemmuuteen siirtymisen kriittisessä vaiheessa uuden vauvan isä, äiti, vanhempi kaipaavat rinnalleen apukäsiä, kokemusosaajia, arjen jakajia ja suunnan näyttäjiä.
Palvelukäynti neuvolassa tuo välttämätöntä tietoa lapsen kasvusta ja terveydestä, mutta ei korvaa vanhemman rinnalla kulkevaa toista aikuista, sukulaista tai ystävää. Oikeus jäädä perhevapaalle lujittaa parhaimmillaan molempien vanhempien suhdetta lapseen. Kuitenkin riskinä voi olla, että perhevapaalla oleva kokee yksinäisyyttä ja jopa ahdistuneisuutta jäädessään vauvan kanssa kotiin. Vanhempi kaipaa rinnalleen toista aikuista – vertaista tai perheenjäsentä, jonka kanssa voi jakaa vauvan synnyttämää iloa ja onnea, mutta myös väsymystä ja arjen puuduttavuutta.
Tutkimustulokset voivat hyödyttää lapsi- ja perhepalveluita, joissa osataan aikaisempaa paremmin tunnistaa moninaisista kulttuurisista taustoista tulevien perheiden ratkaisuja vanhemmuuden tehtävien jakamiseksi. Perheitä voidaan ohjata perhekeskusten avoimiin kohtaamispaikkoihin, joissa voidaan pienin teoin ja sanoin vahvistaa uusien vanhempien kokemusta vanhemmuudesta useamman aikuisen yhteisenä ja jaettuna, iloisena tapahtumana.