Ottawan terveyden edistämisen julistuksen antamisesta tulee tällä viikolla kuluneeksi 30 vuotta. Julistuksen mukaan terveyden edistäminen on prosessi, joka lisää ihmisten mahdollisuuksia hallita elämäänsä ja parantaa terveyttään. Jokaiselle tulisi antaa tasavertainen mahdollisuus ylläpitää terveyttään ja saavuttaa se reilusti. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Terveys edistyy, mutta ei kaikkien terveys.
Käytännössä väestöryhmien väliset sosioekonomiset terveyserot ovat olleet niukasti esillä terveyttä edistettäessä. Tarpeen olisi pohtia keinoja ja toimintatapoja, joilla voidaan edistää niiden ryhmien terveyttä, joiden terveys on heikoin.
Tämä on Sakari Karvosen kanssa toimittamamme, juuri ilmestyneen kirjan pääaiheita.
Käsitykset terveyserojen syistä ovat erilaisia. Yhtäällä ajatellaan, että ihmiset ovat vapaita valitsemaan omalla toiminnallaan joko terveyden tai sairauden. Toisaalla lähdetään siitä, että erot terveydessä heijastavat laajempaa sosiaalista eriarvoisuutta, eroja elämisen mahdollisuuksissa, mikä johtaa huonoon terveyteen.
Terveyden edistämisen tavat ovat erilaisia sen mukaan miten terveyserojen syyt nähdään. Ensimmäisen, ihmisten omia valintoja korostavan käsityksen mukaan yksilöitä tulee patistaa tai taivuttaa muuttamaan käyttäytymistään. Käyttäytymisen muuttuessa terveydeltään heikoimmat ryhmät tavoittavat vähitellen hyvässä asemassa olevien hyvää terveydentilaa.
Rakenteiden rautahäkki
Sosiaalisen eriarvoisuuden merkitystä painottavien mukaan yritys muuttaa yksilöiden käyttäytymistä on liian suoraviivainen ja lisäksi riittämätön toimintatapa; se ei huomioi eri väestöryhmien erilaisia edellytyksiä ja mahdollisuuksia elää terveysihanteiden mukaan. Heikoimman terveyden ryhmät voivat joutua kaksoistaakan alle: he haluaisivat elää terveellisesti, mutta joutuvat tekemään epäterveellisiä valintoja, koska eivät osaa tai pysty elämään ihanteiden mukaan.
Terveydelle haitallisten tekijöiden nähdään saavan alkunsa sosiaalis-rakenteellisista tekijöistä kuten heikoista elinoloista ja köyhyydestä. Näihin puuttumalla voidaan vähentää myös terveyden eriarvoisuutta. Yksilöiden terveys ei kuitenkaan välttämättä parane suoraan sosiaalisten ja taloudellisten muutosten seurauksena. Esimerkiksi epäterveellisiä elintapoja ei voi selittää pelkästään riittämättömillä tuloilla. Pienet tulot eivät yksinään selitä, miksi epäterveelliset elintavat ovat joidenkin sosiaaliryhmien normi.
Rakenteellisiin tekijöihin vaikuttaminen voi myös tuottaa eriarvoisuusparadoksin: koko väestöä koskevat toimenpiteet eivät hyödytäkään samassa määrin kaikkia väestöryhmiä, ja heikoimmassa asemassa olevat voivat hyötyä niistä vähiten.
Heikossa sosiaalisessa asemassa olevat tarvitsevat sosiaalista tukea elintapojensa muuttamiseksi.
Tarvitaan elämänhallinnan vahvistamista
Edellä kuvatuista kahdesta ”mallista” käydään jatkuvaa kiistaa. Vapaata tahtoa ja sosiaalista determinismiä painottavien välillä on jännite. Vapaan tahdon korostaminen luottaa vain yksilöiden voimaantumiseen ja vastuuseen. Sosiaalis-rakenteellisten tekijöiden korostaminen puolestaan jättää ihmiset passiivisten toimenpiteiden kohteiksi, ei aktiivisiksi toimijoiksi, joita tuettaisiin omassa elämänpiirissään.
Miten terveyden edistämisessä tulisi ottaa huomioon, että terveyserot johtuvat muustakin kuin yksilöiden omasta vapaasta valinnasta ja ns. riskikäyttäytymisestä. Entä miten vastata siihen kritiikkiin, että sosiaalis-rakenteellisilla toimilla yksinään ei voida edistää heikoimmassa sosiaalisessa asemassa olevien ryhmien terveyttä?
Tarvitaan ihmisten oman toimintakyvyn ja elämänhallinnan vahvistamista, mutta yksilöiden valintoja ei tulisi nähdä irrallaan terveyteen vaikuttavista elämisen ehdoista. Yksilöitä voidaan pitää vastuullisina omasta terveydestään vain silloin kun heillä on siihen riittävät mahdollisuudet. Mahdollisuuksien epätasa-arvo pitää yllä elintapoihin liittyviä terveysongelmia.
Tulee vaikuttaa sosiaalis-rakenteellisiin tekijöihin. Mutta yksistään se ei riitä, sillä rakenteisiin vaikuttaminen voi tuottaa eriarvoisuusparadoksin: kaikki väestöryhmät eivät hyödy rakenteiden muuttamisesta samassa määrin. Vähiten siitä voivat hyötyä heikoimmassa asemassa olevat. Ei pidä olettaa, että sosiaaliset tai taloudelliset muutokset muuttavat suoraan yksilöiden toimintatapoja tai käyttäytymistä.
Kolmas tie vahvistaa terveyden edellytyksiä
Tarvitaan kolmas tie. On huomioitava sekä sosiaalis-rakenteelliset tekijät että yksilöiden omien toimintamahdollisuuksien ja kykyjen kehittäminen eriarvoisuuden vähentämiseksi. On parannettava kaikkien edellytyksiä hyvään terveyteen puuttumalla resurssien epätasaiseen jakautumiseen terveyttä edistävällä yhteiskuntapolitiikalla ja vaikuttamalla terveyttä vaarantaviin tekijöihin esimerkiksi alkoholi- tai tupakkapolitiikalla.
Lisäksi tarvitaan positiivista erityiskohtelua, joka ottaa huomioon heikoimmassa asemassa olevien vaihtelevat elämäntilanteet ja erilaiset tarpeet. Esimerkiksi terveydenhuollossa se voi merkitä sairauksien ehkäisyn ja riskien kartoittamisen ohella ihmisten omien voimavarojen tukemista ja tietojen ja taitojen lisäämistä.
Ottawan hengen mukaista olisi löytää yhteisymmärrys lähestymistavoista ja keinoista. Tässä voi auttaa monitieteinen ote ja dikotomisesta vastakkainasettelusta luopuminen. Tämä on kirjamme päätavoite.
Lue lisää:
Marita Sihto ja Sakari Karvonen (toim.): Terveyden edistäminen ja eriarvoisuus – lähestymistapoja ja ratkaisuja. THL 2016. Saatavilla THL:n Verkkokirjakaupasta.