Lapsuusajan haitallisilla kokemuksilla on yllättävän kauaskantoisia ja moninaisia seurauksia terveyteen ja hyvinvointiin. Myös yhteiskunnallisia vaikutuksia on nähtävillä.

Lapsuuden aikaiset haitalliset kokemukset (ACEs, Adverse Childhood Experiences) jaetaan karkeasti kolmeen eri luokkaan: lapseen kohdistuva väkivalta (fyysinen, psyykkinen, seksuaalinen), laiminlyönti (fyysinen, psyykkinen) sekä perheen monimuotoiset ongelmat (esim. vanhempien ero, väkivalta, päihteiden käyttö, mielenterveyden ongelmat, vankeustuomio).

Lapsuuden kokemusten varjot lankeavat aikuisuuteen asti

Tutkimustiedon valossa vaikuttaa vahvasti siltä, että lapsuudenajan haitalliset kokemukset ovat väestötasolla yleisiä. On arvioitu, että noin kahdella kolmasosalla on ainakin yksi ACE-kokemus lapsuutensa aikana ja yhdellä kahdeksasosalla neljä tai enemmän. ACE-tutkimus käynnistyi Yhdysvalloissa noin 20 vuotta sitten ja on levinnyt viime vuosien aikana myös muualle. Suomessa tutkimus on vasta aluillaan. Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, että esiintyvyys olisi täällä olennaisesti erilainen kuin muissa maissa.

Haittavaikutusten kumulatiivinen esiintyvyys johtuu pitkälti siitä, että monet ACE-kokemukset ovat seurannaisia toisistaan. Lapsuuden epäsuotuisat kokemukset ja kehitykselliset traumat näkyvät vielä aikuisiässä haitallisena suhtautumisen itseen, muihin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Turvaton olo ja toksinen stressi jättävät jälkensä ihmisen autonomiseen hermostoon. Turvattomuus tuo mukanaan ympäristön tarkkailun ja taipumuksen tulkita neutraalikin tilanne uhkaavaksi. Ali- ja ylivireys sekä itsesäätelyn haasteet heijastuvat kaikkeen olemiseen ja kanssakäymiseen.

ACE-kokemukset hankaloittavat hyvin monella tavalla itsesäätelyä ja elämänhallintaa. Nuorten aikuisten mielenterveyttä tutkittaessa havaittiin yhteys lapsuuden haitallisten kokemusten ja mielenterveyden välillä. Nuoret, joilla oli taustassaan esimerkiksi hoidon ja huolenpidon puutetta tai väkivaltaa, tunsivat muita useammin itsenä rauhattomiksi ja merkityksettömiksi. Heillä oli päätöksenteossa vaikeuksia ja he kokivat ulkopuolisuutta. He olivat muita harvemmin toiveikkaita tulevaisuutensa suhteen. Lisäksi nuorilla oli muita korkeampi riski joutua osapuoleksi väkivaltatilainteisiin. Edellä mainitut tekijät selittivät näillä nuorilla ilmennyttä korkeaa itsetuhoisuutta ja itsemurha-alttiutta.

Puheeksi ottaminen helpottaa avun saamista ja antamista

Nuorten ja heidän kanssaan työskentelevien ammattilaisten ACE-tietoisuutta on tärkeä lisätä, jotta ymmärrys varhaisten kokemusten vaikutuksista lisääntyy. Sen tiedostaminen, että nykyhetken haasteet kumpuavat menneisyydestä, lisää ymmärrystä omaa toimintaa kohtaan. Näkökulman vaihtaminen ”Mikä sinussa on vikana?” -ajattelusta ”Mitä sinulle on tapahtunut?” -ajatteluun on avainasemassa.

Ammattilaiset saattavat vieroksua herkäksi koettujen asioiden puheeksi ottoa, koska kokevat sen tunkeilevana tai eivät halua loukata tai uudelleen traumatisoida asiakasta. Walesissa toteutetun neuvolapilotin valossa näyttää kuitenkin siltä, että valtaosa asiakkaista koki mahdollisten vaikeiden kokemusten esille noston sopivana ja tärkeänä. Nuorten äitien kokemus oli, että suhde työntekijään parani kokemuksen jakamisen myötä. Työntekijät puolestaan kuvailivat ymmärryksen ja luottamuksen lisääntyneen asiakastyössä. Tämä näkökulma on tärkeä pitää mielessä pohdittaessa ACE-seulojen käyttöä: ne toimivat puheeksioton ja psykoedukaation välineinä ja edistävät avun saamista ja antamista.

Toivo on tulevaisuudessa

ACE-kokemusten lisäksi tulee samalla huomioida kaikki se hyvä, minkä tiedetään vaikuttavan terveyttä edistävästi ja haittavaikutuksia vähentävästi. Tuttujen elintapojen (mm. riittävä liikunta, palauttava uni ja terveellinen ravinto) lisäksi tietoisen läsnäolon harjoittaminen voi auttaa haitallisista kokemuksista selviytymistä. Muutosta ja selviytymistä edistävät myös ystäviltä ja yhteisöltä saatu tuki sekä ammattilaisten tarjoama myötätuntoinen ja kannatteleva kohtaaminen.

Muutos on paitsi mahdollista, myös tarpeellista ylisukupolvisen ACE-esiintyvyyden takia. Siirtymää sukupolvelta toiselle on todettu esimerkiksi väkivallan, mielenterveyden ongelmien ja päihteiden käytön suhteen. Väkivallalle altistuminen lisää sekä tekijän että kokijan muodossa ylisukupolvisen kierteen jatkumista.

Ymmärrys oman taustan tuomasta taakasta lisää itsemyötätuntoa, toivoa ja nykyisen tilanteen uudelleenmäärittämistä. Toiveikas ihminen on tavoitteellinen, motivoitunut ja päättäväinen kohdatessaan vastoinkäymisiä. Toiveikkuus rakentuu tahtotilasta ja kyvystä tavoitella selviytymistä. Toivotietoisuus on tärkeää, koska toivoa voidaan lisätä muilta ihmisiltä saatavalla tuella ja tsemppauksella – siis lainaamalla tahtoa.

ACE-tietoisuus on tärkeää myös häpeän hälventämiseksi. Toivotietoisuuden lisääminen lapsuuden aikaisten epäsuotuisten kokemusten rinnalla on paitsi perusteltua, myös eettistä. Toiveikkuuden peruspilareiden on tärkeä olla tiedossa ja hallussa, jotta voimme tunnistaa toivottomuuden ja lisätä toiveikkuutta.

ACE-kokemusten mittaamista pidetään keinona selvittää yksilön riskitekijät ja tuen tarve. ACE-määrien pohjalta on tehty tutkimusta ja luokiteltu ihmisiä erilaisiin riskiryhmiin. Perusteluna on pidetty sitä, että ACE-tekijöitä tunnistamalla on mahdollista kohdistaa apua ja tukea viiveettä sitä eniten tarvitseville. Varhainen hoito tulee yhteiskunnalle edullisemmaksi kuin kallis korjaava palvelu.

Ainoastaan haitallisten kokemusten mittaamiseen perustuva toimintatapa saattaa johtaa yksilön leimautumiseen. Yksilöä suojaavat tekijät jäävät tässä ajattelutavassa kokonaan piiloon. Ihminen voi selvitä hyvinkin vaikeissa olosuhteissa suojaavien tekijöidensä avulla. Kaikkein tärkeimpänä suojaavana tekijänä ovat usein myös ne, jotka voivat myös pahiten haavoittaa – ihmissuhteet. Yksikin läsnä oleva ja turvallinen aikuinen on lapselle elintärkeä. Lapsuuden haitallisten kokemusten ja suojaavien tekijöiden tunnistaminen on tärkeää sekä nykyisyyden että tulevaisuuden näkökulmasta!

Kirjoitus on osa Väkivallaton lapsuus -blogisarjaa

Väkivallaton lapsuus -toimenpidesuunnitelmassa vuosille 2020−2025 on asetettu 93 kansallista toimenpidettä 0–17-vuotiaisiin kohdistuvan henkisen ja fyysisen väkivallan sekä seksuaaliväkivallan ehkäisystä. Laaja tutkimusnäyttöön perustuva käsikirja korostaa lapsen oikeuksia, osallisuutta, väkivallalta suojaavia tekijöitä ja riskitekijöitä sekä sen seurauksia, monialaista yhteistyötä ja väkivallan kohteeksi jo joutuneiden uhrien auttamista sekä tukea. Sisällössä otetaan huomioon myös erityisen haavoittuvassa asemassa olevat lapset ja nuoret sekä joitakin ajankohtaisia erityiskysymyksiä.

Lue lisää:

Felitti VJ, Anda RF, Nordenberg D. ym. 1998. Relationship of childhood abuse and household dysfunction to many of the leading causes of death in adults. The Adverse Childhood Experiences (ACE) Study. Am J Prev Med. 1998, 14(4):245–58.

Hughes K, Lowey H, Quigg Z & Bellis M. 2016. Relationships between adverse childhood experiences and adult mental well-being: Results from an English national household survey. BMC Public Health. 16. 10.1186/s12889-016-2906-3.

Väkivallaton lapsuus – lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyn toimenpidesuunnitelma 2020-2025. (STM 2019; ks. erityisesti luvut 2, 7-8)

Kommentit

ellen

12.07.2020 12:41

Kiitos Annina, ymmärsit viestini ytimen aivan oikein, vaikken itse onnistunut sanoittamaan kaikkein tärkeintä pointtia.

Annina Vilkas

10.07.2020 20:24

Aihe on tärkeä!

Viitaten ensisijaisesti tähän: ”ACE-kokemusten mittaamista pidetään keinona selvittää yksilön riskitekijät ja tuen tarve. ACE-määrien pohjalta on tehty tutkimusta ja luokiteltu ihmisiä erilaisiin riskiryhmiin. Perusteluna on pidetty sitä, että ACE-tekijöitä tunnistamalla on mahdollista kohdistaa apua ja tukea viiveettä sitä eniten tarvitseville. Varhainen hoito tulee yhteiskunnalle edullisemmaksi kuin kallis korjaava palvelu.”

Alkuperäisessä ACE-tutkimuksessa (1998) mukana ollut Anda on nyt reilut 20v myöhemmin julkaissut yhteistyössä muutaman muun kanssa kriittisen artikkelin ACE-pisteytykseen liittyen. Ongelmana on se, jos yksilötasolla pisteytetään ACEt ja vedetään ”mutkat suoriksi” -tyyppisiä johtopäätöksiä. Esim. Californiassa on meneillään laaja ACE-skannaus 45 miljoonan dollarin rahoituksella, minkä johdosta Medi-Cal-toimijat saa 29 dollaria per ACE-skannaus.

Anda kumppaneineen korostaa, ettei ACE-pisteytys ole diagnostinen väline eikä ennusta riskiä yksilötasolla. ”the authors — are concerned about potential misapplication of ACE questionnaires and the ACE score for community-based screening and decision making about treatment or services. — However, the ACE score is neither a diagnostic tool nor is it predictive at the individual level. — the authors caution against misapplications of ACE scores that assume an ACE score associated with risk derived from epidemiologic studies can sensibly be used to infer risk or make decisions about services, treatment, or care of individuals.” Anda RF, Porter LE, Brown DW. Inside the Adverse Childhood Experience Score: Strengths, Limitations, and Misapplications [published online ahead of print, 2020 Mar 19]. Am J Prev Med. 2020;S0749-3797(20)30058-1.

Ennaltaehkäisy ja varhaisen tuen tarjoaminen on tietysti ensisijaista, mutta oma näkökulmani on työkokemustaustani perusteella siinä, miten tulisi toimia, kun henkilön lapsuus on jo förbi. ACE-tietoisuuden sijaan tarvitaan laajemmin traumatietoisuutta, imo. Siis työskentelyotetta, jossa tiedostetaan trauman/traumojen mahdolliset vaikutukset asiakkaan kehoon ja mieleen ja sitä kautta hänen käyttäytymiseensä sekä käsitykseen omasta itsestään. Asiakastyössä traumakokemuksia selvittävät mittarit (originelli ACE-kysely tai esim. LEC-5) voivat olla ainoastaan ns. keskustelunaloituksia – jotain, mistä lähdetään liikkeelle kohti dialogia. Asian ydin on vuorovaikutuksessa, ei yksittäisessä kokemustaustaa selvittävässä lomakkeessa. Oleellista ei myöskään ole kokemusten määrä, vaan se, millä tasolla mainitut elämäntapahtumat heijastuvat yksilön arkeen ja olemiseen nykyhetkessä. Lisäksi keskustelua on hyvä ohjata myös siihen, mitkä suojaavat tekijät olivat elämässä läsnä kuormittavissakin hetkissä ja millaisina puskurina ne ovat toimineet tai toimivat tällä hetkellä elämän vastoinkäymisissä.

Traumatietoisuuden osalta hyvään alkuun pääsee esimerkiksi lukemalla tämän: Substance Abuse and Mental Health Services Administration. Trauma-Informed Care in Behavioral Health Services. Treatment Improvement Protocol (TIP) Series 57. HHS Publication No. (SMA) 13-4801. Rockville, MD: Substance Abuse and Mental Health Services Administration, 2014. https://store.samhsa.gov/sites/default/files/d7/priv/sma14-4816.pdf

Saija Westerlund-Cook

09.07.2020 14:53

Vastaan vain omasta puolestani, lyhyesti:

Kiitos kommentistasi!

ACE mittarina mittaa yksilön kokemuksia (ja niiden kautta voidaan arvioida vaikutuksia yksilöön pitkälläkin tähtäimellä) mutta yksilö on aina nähtävä kokonaisuutena ja kokonaisuudessa. Eli olet aivan oikeassa siinä, että perhe ei ole kasvihuone jossa lapsia kasvatetaan suojassa ympäristön myrskyiltä. Tästä olemme siis aivan samaa mieltä.

Koronakevät on tästä valitettavan hyvä ja ajankohtainen esimerkki: moni yksilö ja perhe joka on pärjännyt hyvin aikaisemmin, on nyt täysin itsestä riippumattomista syistä joutunut jaksamisen äärirajoille. Moni joka on sinnitellyt jaksamisensa äärirajoilla aikaisemmin, on romahtanut. Mutta: aivan kuten syy ei ole yksilössä tai perheessä itsessään, ei ratkaisua ja apuakaan tarvitse löytää yksin.

Olemme yrittäneet tuoda esiin myös puheeksiottamisen tärkeyden ja voimavarakeskeisyyden merkityksen. Siksi nimenomaan on tärkeä huomioida ylisukupolvisuus ja yhteisön rooli myös korjaavien kokemusten mahdollistajana, tarvittaessa toivon ”lainaajana”, kannattelevana ja myötätuntoisena.

Näkökulma jota tuot monivivahteisena esiin on aika lailla systeeminen. Systeeminen työote onkin viime vuosina otettu kansallisesti hyvin laajasti käyttöön lastensuojelussa ja uskon että se on tulossa jäädäkseen myös muihin ihmisiä ja perheitä kohtaaviin palveluihin, neuvolasta kouluhyvinvointiin. Systeemiseen ajatteluun kuuluu juuri tuo, että ”ongelma” (kuten myös ratkaisu) on systeemissä eikä yksilössä, eivätkä ammattilaisetkaan yksin tee työtä, vaan monialaisuus ja yhdessä perheen kanssa eteneminen, oman näköisiä ratkaisuja kohti on kaiken ydin.

Ajattelen itse että ACE:t, traumatietoinen ja toivokeskeinen lähestymistapa ovat olennainen osa systeemistä työskentelyä ja mittarit tärkeitä, konkreettisia työkaluja. Mittareita tärkeämpiä ovat kuitenkin aina ihmiset ja heidän kokemuksensa.

Kiitos vielä kommentistasi, hienoa että kirjoituksemme herättää keskustelua! Tämä on aivan varmasti vasta alkua.

ellen

09.07.2020 13:00

Hienoa että asiaan herätään. Kunpa vain oltaisiin jo pidemmällä. Kirjoituksessa viitataan teoriakehykseen, jossa on todellisuuden kannalta iso puute. Nimittäin lasten ja perheiden ongelmia tarkastellaan yksittäistapauksina. Meillä Suomessa on paljon syitä laajentaa tarkastelua, jotta vihdoin päästäisiin käsiksi myös sukupolvien yli periytyvään traumaan, jota ei tällä hetkellä osata käsitella vielä ollenkaan.

Oma kokemukseni trauman periytymisestä on se, että mukana on aina kaksi komponenttia: edellisen sukupolven traumakokemus ja sitä vahvistava tai heikentävä ympäristö. Suomessa on useita historian vaiheita jotka ovat vahvistaneet eräiden sukupolvien traumakokemuksia kerta toisensa jälkeen.

Pelkistettynä asian voi kuvata esimerkin kautta. Alle 2-vuotias tyttö menettää ensin isänsä vuoden 1918 teloituksissa, sitten sisarukset espanjantautiin, ja äiti joutuu sijoittamaan ainoan lapsensa sijaisperheeseen. Perheessä on ainakin yksi aikuinen joka jostain syystä purkaaa kiukkua jatkuvasti lapsiin, sekä omiinsa että vieraisiin. Kyse on kuitenkin sen tyyppisestä kohtelusta jota ei silloisen kasvatusopin mukaan osata pitää vääränä. Jokapäiväisen pelon keskellä kasvaneella lapsella ei ole mitään muistikuvaa siitä miten punikkitausta jättää jälkeensä häpeän jostain mistä ei edes koskaan puhuta. Jotain vaan pitää koko ajan hävetä, ilman että sitä tietoisesti tajuaa.

Lapsi palaa äitinsä luokse päästäkseen käymään koulua – kokonaisen syyslukukauden kiertokoulussa. Lain mukaan 12-vuotiaan sai palkata päivätöihin, 15-vuotiaan myös yötyöhön, ja palkka on tarpeen. 21-vuotiaana tehtaantyttö saa ensimmäisen lapsensa, ja sitten alkaa talvisota. Lisää lapsia ehtii syntyä ja ehditään panna alulle ennen kuin mies lähtee pidemmäksi aikaa rintamalle. Nuori äiti ei voi jäädä kotiin lapsia hoitamaan, vaan palkkaa on pakko ansaita, 6 päviää viikossa, vähintään 8 tuntia päivässä. Lasten täytyy tehdä osansa kodin askareista pienestä asti. Näissä oloissa on aika mahdotonta välttyä siirtämästä lapsena koettua käytösmallia omiin lapsiin.

Kun tyttäret tulevat 20 ikään, he saavat esikoisensa 60-luvun alussa, jolloin sen ikäisen joutuivat työpaikan ja asunnon haun lisäksi määrittelemään identitettinsäkin uudelleen maaltamuuton seurauksena. Tytöt elättävät perhettään tekemällä pienipalkkaista työtä. Osa 60-luvun lapsista onnistuu syntymään onnellisena aikana, osa saa kokea äitiensä kovan lapsuuden toisinnon. Komentelua, mitätöintiä, syyllistämistä – ja äidn unelmien täyttämistä. Jokainen näistä äideistä uskoo olevansa rakastavia ja helliä äitejä, jotka tarjoavat lapsilleen vain parasta. Kun lapsi pelkää stressaantunutta äitiään niin paljon että alkaa oksentaa (migreeni) tai pissata housuun tms. äiti vie lapsen lääkäriin tai jopa kasvatusneuvolaan (nyt ollaan vielä 60-luvulla) ja ilmoittaa ettei jaksa enää tämmöisen lapsen kanssa, että lapsessa on jotain vikaa, mutta ei suostu myöntämään että hän itse on perheessä se jolla on ongelma, joka tarvitse terapiaa. Kasvatusneuvola keskittyy lapseen, mutta paine kotona vain kasvaa ja lapsen oireet pahenevat. Kunnes lopulta kunnollinen asunto löyty, äidin stressi laskee ja tilanne rauhoittuu. Kasvatusneuvola luulee onnistuneensa.

Voisin jatkaa tarinaa vielä seuraavaan ja sitä seuraavaan sukupolveen, mutta tämäkin riittää. Trauman periytyminen ei tapahdu eristyksissä yhteskunnasta. Perhe ei ole kasvihuone jossa lapsia kasvatetaan suojassa ympäristön myrskyiltä.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *