Valta ja vastuu tasapainoon lastensuojelussa

Tänä vuonna julkaistu tutkimus ”Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983” on nostanut näkyvästi esiin epäoikeudenmukaisia käytäntöjä ja lasten kaltoinkohtelua lastensuojelun sijaishuollossa. Ne johtivat myös julkisen vallan anteeksipyyntöön kaikilta sijaishuollossa kaltoinkohtelua kokeneilta. Anteeksipyynnön esitti lapsen oikeuksien päivän tilaisuudessa 20.11.2016 ministeri Juha Rehula.

Selvityksen tulokset riipaisevat. Kuvaukset ahdistavat. Vastaavaa tutkimusta ei ole käytettävissä tämän päivän tilanteesta. Kuulemme nuorilta asiakkailta yhä enemmän selviytymistarinoita, luemme vaikuttavia tuloksia lapsen terveyden kohentumisesta ja esimerkiksi siitä, miten alisuoriutuva ja toivottomaksi oppijaksi leimattu lapsi onnistuu ylittämään kaikki odotukset sen tuen ja kannustuksen turvin, joka lastensuojelun keinoin on sijoitetulle lapselle järjestetty.

Kuvaukset ahdistavat

Tiedämme tilastoistamme, että sijoituksen jälkeen tuki jatkuu: lapset ja nuoret saavat sekä erilaista tukea jälkihuoltona että toimeentulotukea nuorena aikuisena.

Tilanne on parantunut, mutta edelleen lastensuojelu on sosiaalihuollon piirissä se tunnevaltainen ja kiistelty kokonaisuus, josta tehdään eniten kanteluita. Lastensuojelun nuoret kokemusasiantuntijat ovat eri yhteyksissä kertoneet esimerkiksi kollektiivisten rangaistusten käytöstä edelleen sijaishuollon yksiköissä. Nuorten mukaan heidän esiin nostamiaan epäkohtia ei välttämättä uskota, vaan kertoma voidaan tulkita kapinaksi, jopa valehteluksi.

Selvityksen tulos riipaisee syvältä myös niitä lastensuojelun työntekijöitä, jotka ovat vahvasti sitoutuneet työhönsä ja näkevät myös sen tuloksia päivittäin. Arjen keskellä lapsista vastuuta kantavat lastensuojelun työntekijät tunnistavat oman rajallisuutensa lasten ja perheiden auttajana: lastensuojelun työntekijöiltä ja erityisesti sosiaalityöntekijöiltä odotetaan paljon.

Juuri sosiaalityöntekijät joutuvat ensimmäisinä huomion kohteeksi kun odotukset eivät täyty. He kuuntelevat ja kohtaavat monenlaisia ihmisiä, selvittelevät solmuisia tilanteita, sovittelevat, järjestävät mahdollisuuksia ja avaavat ovia vahvistaville kokemuksille. He yrittävät turvata lasten arkea kotona ja normaaleissa kasvuympäristöissä kaikin tavoin. He tuskailevat, miten mahdollistaa riittävän huolellinen paneutuminen, monipuolinen selvittely, tarvittava dokumentointi ja neuvonpidot. Miten ehtiä tapaamaan riittävästi lapsia ja heidän läheisiään? Miten toimia lapsen oikeuksien puolustajana tilanteissa, joissa kunnan linjaukset ja sosiaalityön reunaehdot sekä suuret asiakasmäärät vaikeuttavat lapsen edun toteuttamista?

Lapset ovat keskenään eriarvoisessa asemassa

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella lastensuojeluun liittyviä ilmiötä on seurattu ja tutkittu monista näkökulmista. Tutkimustiedon perusteella lastensuojelu toteutuu eri puolilla maata hyvin kirjavasti, ja lapset ovat keskenään eriarvoisessa asemassa. Yhden kunnan palvelutarjonta on monipuolista ja työtä tekevät pätevät sosiaalityöntekijät. Toisessa palveluja on ohuesti eikä kelpoisia työntekijöitä saada töihin.

Lastensuojelua on viime vuosina muuttanut merkittävästi uudistunut sosiaalihuoltolaki. Sen keskeisenä tavoitteena on ollut tuoda perhesosiaalityön tuki lapsille ja perheille ilman lastensuojelun asiakkuutta. Muutos on sinällään kannatettava. Lastensuojelun työntekijöiden kannalta muutos kuitenkin tarkoittaa, että lastensuojelun asiakkaaksi tulevien lasten ja perheiden tilanteet ovat jatkossa entistä erityisempiä ja vaikeammin ratkaistavia.

Lastensuojelutyö on ollut vaativaa työtä tähänkin saakka, mutta jatkossa paineet vain kasvavat. Moniulotteisten perheongelmien ratkaisemiseen vaaditaan vahvaa sosiaalityön ja sosiaalialan ammattiosaamista, moniammatillista vastuunottoa suojelua tarvitsevista lapsista ja nuorista sekä valtaa ja mahdollisuuksia räätälöidä hoitoa ja tukea vastaamaan kokonaisvaltaisesti perheen aikuisten ja lasten tarpeisiin. Lastensuojelun työntekijöitä tuskin kukaan kadehtii näissä tehtävissä.

Tarvitaan selkeää vastuun määrittelyä

Kun lastensuojelun epäkohdista keskustellaan, on syytä pysähtyä työn haasteisiin ja toiminnan ehtoihin. Lastensuojelussa tarvitaan yksittäisiin työntekijöihin kohdistuvien syytösten sijaan kollektiivisen vastuun tunnistamista. Tarvitaan myös selkeää vastuun määrittelyä. Sosiaalityöntekijät sekä lapsista arjessa huolehtivat sijaishuollon yksiköt ja sijaisperheet vastaavat sijoitettujen lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja oikeusturvan toteutumisesta käytännössä. Vastuu lastensuojelun sosiaalityön ja sijaishuollon resursseista, ohjauksesta ja valvonnasta kuuluu kuitenkin päättäjille.

Suomessa vieraili vuonna 2014 lastensuojelupäivillä sosiaalityön professori Eileen Munro. Hän totesi, ettei laadun vajeita voida lastensuojelupalveluissa hyväksyä, koska tällä voi olla lastensuojelun kaltaisissa, perusoikeuksiin käyvissä palveluissa kohtalokkaita seurauksia. ”If you don’t do decent service, you do harmful service.”

Munro totesi myös, että kelvollisen palvelun takaajaksi, palvelun subjektiksi, on tunnistettava koko palvelua tuottava organisaatio, ei siis vain yksittäinen työntekijä. Samaa todistaa myös lastensuojelun arviointia koskeva tutkimus: lastensuojelussa tehdyt arviointivirheet ovat perustavasti kytköksissä systeemisiin virhelähteisiin organisaatioissa. Näitä ovat esimerkiksi tiedonsiirron ongelmat, tietojärjestelmien kankeus ja esimerkiksi työntekijöiden vaihtuvuutta ylläpitävät tekijät.

Sydämellä tehtävä, lapsen oikeuksiin ja lapsen kuulemiseen sitoutuva työskentely on lastensuojelussa kaiken perusta. Jotta lapsiin ja nuoriin sitoutuneet lastensuojelun työntekijät voisivat tehdä työnsä siten kuin heidän ammattietiikkansa velvoittaa, tulee myös järjestelmän olla ”decent”, inhmillinen, kelpo järjestelmä.

Tällaisen järjestelmän tavoittelussa katse kääntyy meihin kaikkiin, kansalaisiin, poliittisiin päätöksentekijöihin, tutkimukseen, organisaatioiden johtoon, valtionohjauksesta ja valvonnasta vastaaviin viranomaisiin.

Sitoudummeko me kaikki yhdessä varmistamaan, että suomalainen lastensuojelu voi olla niin hyvää kuin mihin työhönsä sitoutuneilla lastensuojelun työntekijöillä olisi halua ja osaamista? Kannammeko kukin sen vastuun kelvollisesta järjestelmästä ja inhimillisestä lastensuojelusta, joka meille kuuluu?

Lue lisää:

Kirsi-Maria Hytönen, ym., Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. STM raportteja ja muistioita 22/2016.

Kai Alhanen, Vaarantunut suojeluvalta – tutkimus lastensuojelujärjestelmän uhkatekijöistä. THL, Raportti 24/2014.

Tarja Heino, ym., Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt, taustat, palvelut ja kustannukset. HuosTa-hankkeen (2014–2015) päätulokset. THL, Raportti 3/2016.

Tarja Heino ja Päivi Petrelius, Lastensuojelu. Alakohtainen arviointiartikkeli (syyskyy 2016) osana THL:n raporttia Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislakiluonnoksen vaikutusten ennakkoarviointi 30.6.2016.

Päivi Petrelius, ym., Lapsen elämäntilanteen ja tuen tarpeiden lapsikeskeinen, monitoimijainen arviointi: Tietoa lastensuojelun kehittämisen pohjaksi. THL, Työpaperi: 33/ 2016.

Rosi Enroos, ym., (toim.), Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino 2016.