Eduskunta on myöntänyt Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle 1,5 miljoonaa euroa terveydenhuollon kansallisten laaturekisterien kehittämistyön aloittamiseksi. Rahoitusta käytetään tautiryhmäkohtaisiin pilotteihin, joista saadun kokemuksen valossa laaditaan vuoden 2019 lopulla suositus, millainen laaturekisterien järjestelmä Suomeen tulisi luoda.
Sote-keskustelussa monilla asiantuntijoilla on tapana aloittaa esityksensä viittaamalla Suomen terveydenhuollon kansainvälisesti korkeaan laatuun ja kustannusvaikuttavuuteen. Väitteen perusteluiksi esitetään yleensä tietoja kansainvälisesti korkeasta elinajanodotteesta ja alhaisesta lapsikuolleisuudesta sekä syöpäpotilaiden hyvistä hoitotuloksista. Mainitut perustelut ovat sinänsä totta, mutta valitettavasti ne eivät ole riittävä pohja yleisille johtopäätöksille terveydenhuoltomme laadusta.
Suomalaisten elinajanodote selittyy suurelta osin väestön korkealla koulutus- ja elintasolla, vaikka myös terveydenhuolto, etenkin sydän- ja verisuonisairauksissa, on todistetusti parantanut odotetta. Matala lapsikuolleisuus selittyy osaksi tehokkaalla neuvolatoiminnalla, mutta siihen vaikuttaa myös maamme elintaso ja varsin yhtenäinen väestö. Raskauksien ja synnytysten hoidossa ei esiinny samoja haasteita kuin köyhemmissä tai kulttuurisesti monimuotoisemmissa maissa.
Osaa syöpätaudeista seulotaan meillä aktiivisesti, minkä seurauksena taudit diagnosoidaan suhteellisen varhain. Mutta onko diagnoosin jälkeinen hoito joka puolella maata kansainvälisesti korkeaa tasoa? Piteneekö elinikä, vai elääkö potilas vain niin, että on pitempään tietoinen diagnoosistaan? Mitkä ovat hoitojen sivuvaikutukset?
Hoitotuloksia koskeviin kysymyksiin ei kyetä antamaan vastauksia, sillä maastamme puuttuvat, joitakin hoidon osa-alueita lukuun ottamatta, systemaattiset tiedonkeruut hoidon sisällöstä ja laadusta.
Palveluntuottajia toki valvotaan Suomessa, mutta valvonnan tehtävänä on ennen kaikkea katsoa, ettei terveydenhuollossa esiinny heikkotasoista, jopa potilaille vaarallista toimintaa. Valvonta ei kerro, ovatko palvelut ”kansainvälisesti korkeatasoisia” vai ylittävätkö ne laaturiman vain nipin napin.
Tietotarpeet nyt ja tulevaisuudessa
Terveydenhuollon ammattihenkilöt tarvitsevat hoidon sisällön ja laadun kehittämiseksi ajantasaista ja luotettavaa tietoa palveluiden laadusta ja vaikuttavuudesta. Hallinnolliset ja poliittiset päätöksentekijät ovat riippuvaisia samoista tiedoista voidakseen mielekkäästi suunnata voimavaroja toimintoihin, jotka parhaiten edistävät väestön terveyttä.
Vertailutieto palveluiden saatavuudesta ja lääketieteellisestä laadusta on myös välttämätön edellytys kansalaisten valinnanvapauden toteutumiselle, sillä ilman tällaista tietoa potilaat eivät voi tehdä mielekkäitä valintoja eri hoitoyksikköjen välillä.
Hoidon tilaajan ja tuottajan eriyttämiseen liittyvät korvausten määrittelyt vaativat entistä yksityiskohtaisempaa seurantatietoa. Myös politiikkatoimien arviointi on mahdollista vain luotettavilla seurantajärjestelmillä.
Laaturekisterien avulla voidaan tutkia lääketieteellistä ja terveydenhuollon arkivaikuttavuutta. Lääketieteen piirissä joitakin vuosikymmeniä vallalla ollut kokeellinen vaikuttavuustutkimus on viime vuosina saanut rinnalleen havainnoivan tutkimuksen, jonka lähtökohtana ovat tosielämän potilasaineistot. Taustalla on ymmärrys siitä, että kokeelliset tutkimukset voivat vastata vain osaan tärkeistä vaikuttavuuskysymyksistä. Esimerkiksi hoitoketjujen vaikuttavuuden selvittämiseksi tarvitaan potilasaineistoja arkipäivän terveydenhuollosta.
Laaturekisterien luominen edellyttää kansallista tukea
Terveydenhuollon laatua ei voida arvioida ilman tautiryhmäkohtaista lähestymistapaa. Potilaiden hoitotuloksiin vaikuttavat taustatekijät, hoitokäytännöt ja potilasturvallisuusriskit sekä hoidon vaikuttavuuden seurannassa tarvittavat mittarit vaihtelevat tautiryhmittäin.
Tietosisällöt on suunniteltava erikseen esimerkiksi diabetesrekisteriin, tekonivelrekisteriin tai sydäninfarktirekisteriin.
THL:n pilottihankkeissa saadaan kokemusta kansanterveydellisesti merkittävimpien potilasryhmien seurannasta. Hoitokäytäntöjen erilaisuudet ja epävarmuus hoidon potilaille tuomasta terveyshyödystä ovat myös syitä pilottitoiminnalle.
Esimerkit Englannista, Hollannista, Tanskasta, Norjasta ja Ruotsista kertovat, että on mahdollista luoda kansallisesti kattavat laaturekisterit. Siihen tarvitaan kuitenkin tutkimus- ja kehittämislaitosten, rahoittajien, palvelujen järjestäjien ja tuottajien sekä eri ammattikuntien välistä laajaa yhteistyötä ja valtiovallan tukea. Seurantaa ja arviointia varten on eri maissa perustettu organisaatioita tai uusia toimielimiä, ja rekisteritiedon kehittämistä ja tuotantoa palkitaan taloudellisin kannustein.
Suomessa laaturekisterien kehittäminen on yhteisen valtakunnallisen resurssin puutteessa jäänyt yksittäisten hoitoyksiköiden, sairaaloiden ja sairaanhoitopiirien aloitteellisuuden varaan. Positiivisen erona Ruotsiin, missä lääkärikunta loi ensimmäiset laaturekisterit jo 1970-luvulla, Suomessa toiminta voidaan nyt aloittaa tietoteknisesti huomattavasti kehittyneemmässä ympäristössä.
Lisäksi voimme hyödyntää hyviä esimerkkejä vuosien mittaan kertyneestä kansainvälisestä kokemuksesta. Järkevällä vaiheistamisella ja suunnitelmallisella resursoinnilla kansallisten laaturekisterien luomisen ei meillä tarvitse – eikä saa – kestää vuosikymmeniä.
Kirjoitus on alun perin julkaistu alio-kirjoituksena Turun Sanomien mielipidesivuilla 1.7.2018.