Eduskunta on myöntänyt Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle 1,5 miljoonaa euroa terveydenhuollon kansallisten laaturekisterien kehittämistyön aloittamiseksi. Rahoitusta käytetään tautiryhmäkohtaisiin pilotteihin, joista saadun kokemuksen valossa laaditaan vuoden 2019 lopulla suositus, millainen laaturekisterien järjestelmä Suomeen tulisi luoda.

Sote-keskustelussa monilla asiantuntijoilla on tapana aloittaa esityksensä viittaamalla Suomen terveydenhuollon kansainvälisesti korkeaan laatuun ja kustannusvaikuttavuuteen. Väitteen perusteluiksi esitetään yleensä tietoja kansainvälisesti korkeasta elinajanodotteesta ja alhaisesta lapsikuolleisuudesta sekä syöpäpotilaiden hyvistä hoitotuloksista. Mainitut perustelut ovat sinänsä totta, mutta valitettavasti ne eivät ole riittävä pohja yleisille johtopäätöksille terveydenhuoltomme laadusta.

Suomalaisten elinajanodote selittyy suurelta osin väestön korkealla koulutus- ja elintasolla, vaikka myös terveydenhuolto, etenkin sydän- ja verisuonisairauksissa, on todistetusti parantanut odotetta. Matala lapsikuolleisuus selittyy osaksi tehokkaalla neuvolatoiminnalla, mutta siihen vaikuttaa myös maamme elintaso ja varsin yhtenäinen väestö. Raskauksien ja synnytysten hoidossa ei esiinny samoja haasteita kuin köyhemmissä tai kulttuurisesti monimuotoisemmissa maissa.

Osaa syöpätaudeista seulotaan meillä aktiivisesti, minkä seurauksena taudit diagnosoidaan suhteellisen varhain. Mutta onko diagnoosin jälkeinen hoito joka puolella maata kansainvälisesti korkeaa tasoa? Piteneekö elinikä, vai elääkö potilas vain niin, että on pitempään tietoinen diagnoosistaan? Mitkä ovat hoitojen sivuvaikutukset?

Hoitotuloksia koskeviin kysymyksiin ei kyetä antamaan vastauksia, sillä maastamme puuttuvat, joitakin hoidon osa-alueita lukuun ottamatta, systemaattiset tiedonkeruut hoidon sisällöstä ja laadusta.

Palveluntuottajia toki valvotaan Suomessa, mutta valvonnan tehtävänä on ennen kaikkea katsoa, ettei terveydenhuollossa esiinny heikkotasoista, jopa potilaille vaarallista toimintaa. Valvonta ei kerro, ovatko palvelut ”kansainvälisesti korkeatasoisia” vai ylittävätkö ne laaturiman vain nipin napin.

Tietotarpeet nyt ja tulevaisuudessa

Terveydenhuollon ammattihenkilöt tarvitsevat hoidon sisällön ja laadun kehittämiseksi ajantasaista ja luotettavaa tietoa palveluiden laadusta ja vaikuttavuudesta. Hallinnolliset ja poliittiset päätöksentekijät ovat riippuvaisia samoista tiedoista voidakseen mielekkäästi suunnata voimavaroja toimintoihin, jotka parhaiten edistävät väestön terveyttä.

Vertailutieto palveluiden saatavuudesta ja lääketieteellisestä laadusta on myös välttämätön edellytys kansalaisten valinnanvapauden toteutumiselle, sillä ilman tällaista tietoa potilaat eivät voi tehdä mielekkäitä valintoja eri hoitoyksikköjen välillä.

Hoidon tilaajan ja tuottajan eriyttämiseen liittyvät korvausten määrittelyt vaativat entistä yksityiskohtaisempaa seurantatietoa. Myös politiikkatoimien arviointi on mahdollista vain luotettavilla seurantajärjestelmillä.

Laaturekisterien avulla voidaan tutkia lääketieteellistä ja terveydenhuollon arkivaikuttavuutta. Lääketieteen piirissä joitakin vuosikymmeniä vallalla ollut kokeellinen vaikuttavuustutkimus on viime vuosina saanut rinnalleen havainnoivan tutkimuksen, jonka lähtökohtana ovat tosielämän potilasaineistot. Taustalla on ymmärrys siitä, että kokeelliset tutkimukset voivat vastata vain osaan tärkeistä vaikuttavuuskysymyksistä. Esimerkiksi hoitoketjujen vaikuttavuuden selvittämiseksi tarvitaan potilasaineistoja arkipäivän terveydenhuollosta.

Laaturekisterien luominen edellyttää kansallista tukea

Terveydenhuollon laatua ei voida arvioida ilman tautiryhmäkohtaista lähestymistapaa. Potilaiden hoitotuloksiin vaikuttavat taustatekijät, hoitokäytännöt ja potilasturvallisuusriskit sekä hoidon vaikuttavuuden seurannassa tarvittavat mittarit vaihtelevat tautiryhmittäin.

Tietosisällöt on suunniteltava erikseen esimerkiksi diabetesrekisteriin, tekonivelrekisteriin tai sydäninfarktirekisteriin.

THL:n pilottihankkeissa saadaan kokemusta kansanterveydellisesti merkittävimpien potilasryhmien seurannasta. Hoitokäytäntöjen erilaisuudet ja epävarmuus hoidon potilaille tuomasta terveyshyödystä ovat myös syitä pilottitoiminnalle.

Esimerkit Englannista, Hollannista, Tanskasta, Norjasta ja Ruotsista kertovat, että on mahdollista luoda kansallisesti kattavat laaturekisterit. Siihen tarvitaan kuitenkin tutkimus- ja kehittämislaitosten, rahoittajien, palvelujen järjestäjien ja tuottajien sekä eri ammattikuntien välistä laajaa yhteistyötä ja valtiovallan tukea. Seurantaa ja arviointia varten on eri maissa perustettu organisaatioita tai uusia toimielimiä, ja rekisteritiedon kehittämistä ja tuotantoa palkitaan taloudellisin kannustein.

Suomessa laaturekisterien kehittäminen on yhteisen valtakunnallisen resurssin puutteessa jäänyt yksittäisten hoitoyksiköiden, sairaaloiden ja sairaanhoitopiirien aloitteellisuuden varaan. Positiivisen erona Ruotsiin, missä lääkärikunta loi ensimmäiset laaturekisterit jo 1970-luvulla, Suomessa toiminta voidaan nyt aloittaa tietoteknisesti huomattavasti kehittyneemmässä ympäristössä.

Lisäksi voimme hyödyntää hyviä esimerkkejä vuosien mittaan kertyneestä kansainvälisestä kokemuksesta. Järkevällä vaiheistamisella ja suunnitelmallisella resursoinnilla kansallisten laaturekisterien luomisen ei meillä tarvitse – eikä saa – kestää vuosikymmeniä.

Kirjoitus on alun perin julkaistu alio-kirjoituksena Turun Sanomien mielipidesivuilla 1.7.2018.

Kommentit

THL Viestintä THL

24.07.2018 12:56

Kiitos palautteesta, vaikka kokemukset ovat olleetkin kovin ikäviä. Laadun kehittäminen on tarpeen ja hoidon vaikuttavuuden arviointi ja laaturekisterit ovat osa sitä.

Tanja

24.07.2018 08:08

Olen sairastunut vakavasti. Oireeni on moninaiset. Auttaakseni työtervyslääkäriäni, pyysin kaikki potilastietoni. Aloin tutkia niitä. Sieltä löytyi paljon puutteita. Lääkärit ovat usein kirjanneet oireista ne jotka tukevat lääkärin arviota diagnoosista ja ne jotka ovat diagnoosia vastaan on jätetty kirjaamatta.

Potilastiedoissani löytyy tieto, että erään sairauden hoito on aloitettu liian pienellä lääkityksellä. Tämä alihoito johti siihen, että vaivun sairaudesta johtuvaan kriisiin/myrkytykseen. Kukaan lääkäri ei ottanut tätä tilannetta puheeksi silloin. Minulle ei kerrottu edes näitä diagnooseja. Joten potilaana minulla ei ollut edes tieto, että kohdallani on tehty hoitovirhe. Kävin lähellä kuolemaa.

Nyt olen joutunut käymään monen erikoisalan lääkärin luona ja kauheimmat kokemukseni liittyvät sisätautien erikoisalaan. Epikriisissä on aiempi diagnoosi epätrakasti laitettu, sairastumisikä on väärä, nykyiseni lääkitys on väärin, vaikka toimitin tiedot kirjallisena, esim. lääkkeissä oli sellaisia, mitä en ole syönyt kahteen vuoteen. Lääkärini ei kuunnellut somaattista oireitani vaan alkoi siirtää keskustelun psykiatrian puolelle. Tässä vaiheessa tukihenkilönikin puuttui asiaan. Vaikka minulla olisikin psykiatrinen tausta, minulla on oikeus myös somaattisten sairauksien hoitoon

Ei somaattisten ongelmat parane psyykelääkkeillä opin sen jo aikaa sitten, kun kilpirauhasen ongelmaa yritettiin parantaa psyykelääkkeillä. Ei parantunut. Lopputulos oli tuolloin, että makasin yliopistollisessa sairaalassa liikuntakyvyttömänä, en pystynyt kommunikoimaan, syke oli liian korkea, lihasentsyymit koholla, sydämessä sivuääni, verenhappipitoisuus liian alhainen, elektrolyyttihäiriö ja verensokerit koholla. Kädet ristiin, että selvisin ja lapsillani on äiti.

Tässä uudessa taphtumajaksossa hoitava lääkärini sanoi minulle, että määrään lisää verikokeita. Sitten kun kysyin, että mitä? Hän ei suostunut niitä kertomaan. Potilaalla on oikeus tietää hänen hoitoon liittyvät asiat. Ei ne ole mitään salaisuuksia. Sanoin hoitavalle lääkärille, että tutustu minun tietoihin, ne löytyvät tämän sairaalan arkistosta. Epikriisi kertoo sen, ettei hän ole lukenut niitä.

Lääkäri ei tehnyt kilpirauhasenpaplaatiota, vaikka se on perustutkimus siätauteihin kuuluvana selvittelynä.

Näiden puutteellisten tietojen perusteella hän lähetti kirjeen minulle, ettei lisäselvityksiä tarvita. Millä perusteella, kun tilanteeni ei ole parantunut vaan päinvastoin heikentynyt. Nykyään potilas hoidetaan näköjään kirjeellä kuntoon. Minulla ei ole nyt mitenkään mahdollisuutta korjata tietoja ja kysyä mihin muuhun sairauteen ongelmani voivat liittyä? Mikä on seuraava tutkimusala mistä jatketaan? En tervehtynyt kirjehoidolla.

Maritta Tolkkinen

08.07.2018 21:11

Olen tehnyt osastonsihteerin/tekstinkäsittelijän työtä 14 v eripuolilla Suomea alkaen vuodesta 1981. Ensimmäisen työvuoden jälkeen tajusin, että hoidon taso on vaatimaton, mutta noihin aikoihin verrattuna tämä päivä on järkyttävä, potilaspaperit kirjoitetaan puutteellisesti, usein laventaen ja sieventäen ja vielä jälkeenpäin korjaten, kohtelu on ala-arvoista, hoitosuunnitelma puuttuu, lääkkeitä kirjoitetaan mitä sattuu, vaikka kertoo olevansa ASA-intolerantikko. Sama ongelma terveyskeskuksessa, yliopistosairaalan työterveyshuollossa, Mehiläisessä. Paitsi että yliopistosairaalan työterveyshuollon työterveyshoitaja syystä tahi toisesta kirjaa työterveyshuollon tekstit kaikkien näkyville, tästä kertoi jo ajanvaraus eli ongelma oli tiedossa ja jäänee (taas) potilaan hoidettavaksi virallisena valituksena, kun nätti pyyntö asian korjaamiseksi ei näy muuttavan mitään.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *